— Jumala voi kaikki, vastasi Antinoen apotti.
— Hän ei voi tehdä järjettömiä, vastasi verhottu nainen. Rangaistakseen heitä pitäisi hänen valaista heidän sielunsa ja jos he taas omaisivat totuuden, olisivat he valittujen kaltaiset.
Täynnä levottomuutta ja kauhua kumartui Paphnutius uudestaan syvyyden yli. Nyt näki hän Nikiaan varjon, joka seisoi hymyillen ja seppel päässä tuhaksi rauenneiden myrtinkarsien alla. Hänen vieressään oli Mileton Aspasia, hieno villavaippa hartioillaan, hän näytti puhuvan yht'aikaa rakkaudesta ja filosofiasta, niin olivat hänen kasvojensa juonteet yht'aikaa sekä lempeät että ylväät. Tulisade, joka putoili heidän päälleen, oli vain kuin virkistävä kaste ja niinkuin hienoa ruohomattoa polkivat heidän jalkansa palavan maan kamaraa. Tämän nähdessään Paphnutius joutui raivoihinsa.
— Lyö häntä, Jumalani, huudahti hän, lyö häntä! Se on Nikias! Syökse hänet itkuun, huokaukseen ja hammasten kiristykseen! Hän on tehnyt syntiä Thaiksen kanssa!
Sinä hetkenä heräsi Paphnutius erään rotevan, Herkuleen kokoisen merimiehen sylissä, joka raahasi häntä jälessään hiekalla huutaen:
— Hiljaa, hiljaa veikkoseni! Proteuksen nimessä, sen vanhan hyljepaimenen, nukutpa sinä levottomasti. Jos en olisi pitänyt sinusta kiinni, olisit pudonnut Eunostoksen lammikkoon. Niin totta kuin äitini möi suolakalaa, olen minä pelastanut henkesi.
— Kiitän siitä Jumalaa, vastasi Paphnutius.
Ja hän nousi ja läksi astumaan eteenpäin miettien mielessään sitä näkyä, joka oli välähtänyt halki hänen unensa.
— Tämä näky, sanoi hän itselleen, on kaikesta päättäen pahasta kotoisin; se loukkaa taivaallista hyvyyttä kuvatessaan helvetin todellisuutta puuttuvaksi. On varmaa, että se on perkeleen lähettämä.
Näin hän päätteli siksi, että hän osasi erottaa Jumalan lähettämät unet niistä, joita langenneet enkelit saavat aikaan. Sellainen erittelykyky on varsin tarpeellinen erakolle, joka alituisesti saa elää ilmestysten ympäröimänä, sillä joka pakenee ihmisiä, hän saa olla varma joutuvansa tekemisiin henkien kanssa. Erämaat ovat aaveitten asumia. Kun pyhiinvaeltajat lähestyivät niitä linnanraunioita, joihin pyhä Antonius erakko oli hautautunut, kuulivat he huutoja, jommoisia kuulee vain juhlaöinä kaupunkien markkinatoreilla. Ja näitä huutoja päästelivät perkeleet, jotka olivat tätä pyhää miestä kiusaamassa.