Paphnutius muisteli tätä mieleen painettavaa esimerkkiä. Hän muisteli myös pyhää Johannes Egyptiläistä, jota perkele kokonaista kuusikymmentä ajastaikaa koetti loihduillaan vietellä. Mutta Johannes teki aina tyhjäksi helvetin juonet. Eräänä päivänä kuitenkin pahahenki panihe ihmisen hahmoon, astui kunnianarvoisen Johanneksen luolaan ja sanoi hänelle: "Johannes, sinun pitää pitkittämän paastoamistasi huomen-iltaan saakka." Ja Johannes, joka luuli kuulleensa enkelin äänen, totteli perkeleen käskyä ja paastosi koko seuraavan päivän aina ehtoorukoukseen asti. Se oli ainoa voitto, jonka Pimeyden ruhtinas koskaan sai pyhästä Johannes Egyptiläisestä, ja tämä voitto on sangen pieni. Sentähden ei tule ihmetellä, joskin Paphnutius heti paikalla huomasi sen ilmestyksen vääräksi, mikä hänellä unessaan oli ollut.
Siinä lempeästi soimaillessaan Jumalaa siitä, että tämä näin oli jättänyt hänet pahojen henkien valtaan, huomasi hän joutuneensa suuren väkijoukon jalkoihin. Työntäen ja vetäen häntä mukanaan riensivät kaikki ihmiset samaan suuntaan. Tottumaton kun hän taas oli kävelemään kaupungin kaduilla, heiteltiin häntä kuin elotonta esinettä toisen kulkijan tieltä toisen tielle ja sekaantuen tunikkansa laskoksiin oli hän monta kertaa vähällä kaatua. Haluten tietää, minne kaikki nämä ihmiset menivät, kysyi hän eräältä heistä syytä tähän kiireeseen.
— Muukalainen, etkö sinä tiedä, vastasi tämä hänelle, että näytännöt alkavat ja että Thais esiintyy näyttämöllä? Kaikki nämä kansalaiset menevät teatteriin, minä niinkuin muutkin. Eikö sinun tee mielesi tulla mukaan?
Huomaten äkkiä tarkoitusperilleen sopivaksi nähdä Thaista näyttämöllä Paphnutius seurasi tuota vierasta miestä. Jo kohosi heidän edessään teatterin loistavilla naamioilla kirjailtu pääportti ja sen lukemattomilla veistokuvilla koristettu pitkä muuri-ympyrä. Liukuen virran mukana he astuivat sisälle ahtaaseen käytävään, jonka toisesta päästä säteili vastaan häikäisevästi valaistu amfiteatteri. He ottivat itselleen paikan eräällä niistä pengerriveistä, jotka portaan tavoin laskeutuivat upeasti koristettua, mutta vielä tyhjää näyttämöä kohti. Mikään esirippu ei ollut estämässä näköalaa ja lavalla näkyi multakumpu, jommoisia muinaisajan kansat rakensivat sankariensa varjoille. Tämä kumpu oli leirin keskessä. Telttojen edessä seisoi keihäspyramiideja ja tangoissa riippui laakerin oksilla ja tammen lehvillä somistettuja kultakilpiä. Kaikki siellä alhaalla oli hiljaista niinkuin unessa. Mutta katselijoiden täyttämästä puoliympyrästä kuului äänen kohua, joka muistutti mehiläiskeon surinaa. Kaikki kasvot, punaisina teatterin katossa aaltoavan purppuravaatteen heijastuksesta, olivat täynnä uteliasta odotusta kääntyneet tuota suurta, hiljaista alaa kohti, josta näkyi vain sotatelttoja ja hauta. Naiset nauroivat ja söivät sitruunia, ja varsinaiset teatterinkävijät vaihtoivat ilomielisesti ajatuksiaan riviltä toiselle.
Paphnutius rukoili Jumalaa hiljaisessa mielessään ja pidättäytyi turhista puheista, mutta hänen naapurinsa alkoi valitella teatterin rappiotilaa.
— Ennen aikaan, sanoi hän, lausuivat etevät näyttelijät naamioituina Euripideen ja Menandroksen runoja. Nyt ei enää lausuta näytelmiä ollenkaan. Ne kuvataan elein ja niistä jumalaisista näytelmistä, joilla Bacchusta muinoin Atenassa palveltiin, olemme säilyttäneet ainoastaan sen, minkä barbaari, yksin skytalainenkin voi ymmärtää: asenteen ja liikkeen. Traagillinen naamio, jonka metallinen suutorvi suuresti vahvisti äänenkaikua, kothurnikorokkeet, jotka tekivät ihmiset vartaloltaan jumalien suuruisiksi, traagillinen ylevyys ja kauniiden säkeistöjen sulosointu, kaikki on mennyttä. Pauluksen ja Rosciuksen asemesta esiintyy nyt ilveilijöitä ja paljaskasvoisia tanssijattaria. Mitä olisivatkaan Perikleen aikuiset atenalaiset sanoneet, jos olisivat nähneet naisen näyttäytyvän lavalla? On suorastaan siivotonta, että nainen esiintyy julkisuudessa. Olemme kovin rappiolla, kun siedämme jotakin sellaista. Niin totta kuin nimeni on Dorion, on nainen miehen vihollinen ja maapiirin häpeäpilkku.
— Puhut viisaasti, vastasi Paphnutius, nainen on meidän pahin vihollisemme. Hän viettelee iloon ja on sentähden peljättävä.
— Ikuisten jumalien nimessä, huudahti Dorion, nainen ei tuota miehelle iloa, vaan surua, levottomuutta ja mustaa murhetta! Rakkaus on syynä kaikkein katkerimpiin tuskiimme. Kuule, muukalainen: kävin kerran nuoruudessani Troezenissa Argoliin maakunnassa ja näin siellä erään ihmeen suuren myrttipuun, jonka lehdet olivat täynnä lukemattomia neulanreikiä. Näin kertoivat troezeenit tästä myrtistä: Siihen aikaan, jolloin Phaidra-kuningatar rakasti Hippolytosta, makasi hän riutuen kaiket päivät tämän saman puun alla, joka vielä nykyäänkin on olemassa. Kuolettavassa kaihossaan veti hän vaaleista hiuksistaan irti kuituisen neulan ja pisteli sillä rikki väkevälemuisen puun lehtiä. Vähitellen tulivat kaikki lehdet täyteen reikiä. Kun hän vihdoin oli syössyt perikatoon tuon viattoman uhrinsa, jota hän vainosi sukurutsaisella rakkaudenhimolla, niin päätti hän itse päivänsä kurjasti, niinkuin tiedät. Hän sulkeutui morsiushuoneeseensa ja hirtti itsensä kultavyöstään norsunluiseen naulakkoon. Mutta jumalat tahtoivat, että myrttipuu, joka oli ollut tuon hirvittävän kurjuuden todistaja, kantaisi uusissa lehdissäänkin ijäti samat neulanpistokset. Katkaisin yhden noista lehdistä ja säilytän sitä vuoteessani pääni alla, jotta se aina varoittaisi minua antautumasta rakkauden valtaan ja vahvistaisi minua jumalaisen Epikuroksen minun mestarini opissa, joka sanoo, että himo on peljättävä. Mutta totta puhuen rakkaus on vain maksatauti eikä voi koskaan olla varma siitä, ettei sairastu.
Paphnutius kysyi:
— Mitkä ovat sinun ilosi, Dorion?