— Tule, minun sieluni ilo, tule silmieni valo, tule pieni sydänkäpyni! Tule pukeutumaan valkeaan kastekaapuun!
Ja hän vei mukanaan lapsen puristaen häntä rintaansa vasten. Peljästyneenä ja uteliaana kiersi Thais käsivartensa nopein askelin kiirehtivän ystävänsä kaulaan, ainoastaan pää ulkona vaipasta. He kulkivat pimeitä kujia läpi juutalaisten kaupungin-osan, he sivuuttivat hautausmaan, jossa huuhkaja päästeli kolkkoja huutojaan. Eräässä kadun kulmauksessa saivat he mennä ristien alitse, joissa riippui kuolemaan tuomittujen ruumiita, ja niiden käsivarsilla koikkui lukemattomia korppeja, jotka siinä kalistelivat nokkiaan. Thais painoi päänsä orjan rintaa vasten. Hän ei uskaltanut enää katsoa ulos koko loppumatkalla. Yht'äkkiä hänestä tuntui kuin olisi laskeuduttu maan alle. Kun hän jälleen avasi silmänsä, huomasi hän olevansa ahtaassa, tulisoihtujen valaisemassa kellarissa; seinillä oli maalauksia, suuria ja jäykkiä henkilökuvia, jotka tulisoihtujen lekotuksessa näyttivät melkein eläviltä ihmisiltä. Siellä näkyi miehiä, jotka puettuina pitkiin vaippoihin seisoivat palmut käsissä karitsain, kyyhkyjen ja viinipuiden ympäröiminä.
Näiden olentojen joukosta tunsi Thais heti Jesus Natsarealaisen siitä, että vuokot kukoistivat hänen jaloissaan. Keskellä salia suuren, reunoihinsa asti täytetyn kivisen vesi-ammeen ääressä seisoi vanha mies, jonka päätä koristi kapea otsaripa ja joka oli puettu kullalla kirjailtuun purppuramantteliin. Hänen laihoja kasvojaan varjosti pitkä parta. Hän oli nöyrän ja lempeän näköinen, vaikka olikin niin kallisarvoisesti puettu. Se oli piispa Vivantius, Kyrenen kirkon maanpakoon ajettu päämies, joka nyt elämänsä pitimiksi harjoitti punojan ammattia ja valmisteli vuohen karvoista karkeita kankaita. Hänen vieressään seisoi kaksi lasta. Aivan lähellä heitä piti vanha neekerivaimo levällään pientä valkeaa hametta. Ahmes asetti lapsen maahan, polvistui piispan eteen ja sanoi:
— Isäni, tässä on se pieni sielu, oman sieluni armas tytär.
Tuon hänet luoksesi, jotta lupauksesi mukaan, ja jos sinun
Korkea-arvoisuutesi katsoo sen otolliseksi, antaisit hänelle elämän
kasteen.
Nämät sanat kuullessaan levitti piispa käsivartensa ja silloin tulivat näkyviin hänen silvotut kätensä. Häneltä oli nimittäin niinä koetuksen päivinä, jolloin hän oli tunnustanut uskonsa, kiskottu kynnet irti sormista. Thais pelstyi ja heittäytyi Ahmeen syliin. Mutta pappi rauhoitti häntä lempeillä sanoilla:
— Älä pelkää mitään, rakas pienoinen, sinulla on täällä luonasi henkinen isäsi Ahmes, jota elävien keskuudessa nimitetään Theodorukseksi, ja sinulla on täällä myös lempeä ja armias äiti, joka omin käsin on valmistanut sinulle valkean puvun.
Ja kääntyen neekerivaimon puoleen hän jatkoi:
— Hänen nimensä on Nitida, hän on orja maan päällä. Mutta Jesus on korottava hänet taivaassaan morsiamiensa rinnalle.
Sitten hän kysyi vastakääntyneeltä lapselta:
— Thais, uskotko Jumalaan, isään kaikkivaltiaaseen, hänen ainoaan poikaansa, joka kuoli meidän edestämme, ja kaikkeen siihen, mitä apostolit ovat opettaneet?