— Hänelle, jolta tulee kärsimys ja parannus!
— Rakotiksen helmelle!
— Aleksandrian ruusulle!
Kärsimättömyydellä hän odotti, että ylistysten tulva lakkaisi, sitten hän sanoi Cottalle, isännälleen:
— Lucius, tuon luoksesi erään erämaan munkin, Antinoen apotin, Paphnutiuksen; hän on hyvin suuri pyhimys, ja hänen sanansa polttavat kuin tuli.
Lucius Aurelius Cotta, laivaston päällikkö vastasi nousten seisomaan:
— Ole tervetullut, Paphnutius, sinä, joka tunnustat kristinoppia. Minä itsekin tunnen jonkinlaista kunnioitusta tuota nyttemmin keisarillista uskontoa kohtaan. Jumalainen Konstantinus kohotti sinun uskonveljesi valtakunnan ensimäisiksi ystäviksi. Latinalainen viisaus sai siis hyväksyä Kristuksesi Pantheoniimme. Esi-isiemme periaatteitten mukaista on, että jokaisessa jumalassa on jotakin jumalallista. Mutta se sikseen. Juokaamme ja iloitkaamme niin kauan kuin vielä on tilaisuutta.
Näin puhui vanha Cotta hilpeästi. Hän oli juuri tutkinut erästä uutta kaleerivenheen mallia ja lopettanut "Karthagon historian" kuudennen kirjan. Ollen varma siitä, ettei hän ollut kuluttanut hukkaan päiväänsä, hän oli tyytyväinen sekä itseensä että jumaliin.
Paphnutius, lisäsi hän, näet täällä useita sangen rakastettavia henkilöitä: Hermodorus, Serapiksen ylimmäinen pappi, filosofit Dorion, Nikias ja Zenothemis, runoilija Kallikrates, nuori Chereas ja nuori Aristobulos, molemmat erään rakkaan nuoruuden ystäväni poikia, ja heidän vieressään Philina ja Drose, joiden kauneus on erinomainen.
Nikias tuli syleilemään Paphnutiusta ja kuiskasi hänelle korvaan: