THAIS.
Mene pois! Minä tahdon, että minua rakastetaan sekä ruumiilla että sielulla. Kaikki filosofit ovat pukkeja!
Lamput sammuivat yksitellen. Kelmeä aamusarastus, joka verhojen liitoksista tunki sisälle, valaisi vieraitten kalmankalpeat kasvot ja pöhöttyneet silmäluomet. Aristobulos, joka yhteen puristetuin nyrkein oli kaatunut Chereaksen viereen heitti unissaan tallirenkinsä korpeille. Zenothemis puristi käsivarsissaan viinistä tylsää Philinaa, joka oli aivan lopussa. Dorion tiputteli Drosen paljaalle rinnalle viinipisaroita, jotka vierivät kuin rubiinit alas pitkin naurusta hypähtelevää rintaa ja joita filosofi huulillaan seurasi imaistakseen ne suuhunsa luisuvalta iholta. Eukritus nousi ja laskien kätensä Nikiaan olalle veti tämän mukanaan salin perälle.
— Ystävä, sanoi hän hymyillen, jos vielä ajattelet jotakin, niin mitä ajattelet?
— Ajattelen, että naisten rakkaudet ovat Adoniksen puutarhoja.
— Mitä tarkoitat?
— Etkö tiedä, Eukritus, että naiset joka vuosi istuttavat penkereilleen pieniä puutarhoja omistaen Venuksen rakastajalle myös muutamia oksia saviruukkuun. Nämä oksat viheriöitsevät vähän aikaa ja lakastuvat sitten.
— Mitä siitä, Nikias? On hulluutta kiinnittää mieltään katoavaiseen.
— Jos kauneus on vain varjo, niin pyyde on ainoastaan salama. Miksi olisi hulluutta himoita kauneutta? Eikö päinvastoin ole järkevää, että se, mikä katoaa, yhtyy siihen, mikä ei kestä ja että salama syö ohikulkevan varjon?
— Nikias, minusta olet niinkuin lapsi, joka leikkii luupalasilla.
Usko minua: ole vapaa. Vasta silloin voi olla oikea mies.