Näin sanoen hän kiskaisi vaippansa laskoksista paljaan tikarin ja syöksi sen rintaansa.
Kun ne, jotka häntä kuuntelivat, yht'aikaa tarttuivat hänen käteensä, oli raudan kärki jo lävistänyt viisaan miehen sydämen. Eukritus oli mennyt lepoonsa. Hermodorus ja Nikias kantoivat kalpean, verisen ruumiin eräälle salin leposohvalle naisten ympärillä kimeästi kirkuessa, unessaan häiriytyneiden vieraiden öristessä ja esirippujen varjokoista tunkevain hekumanhuokausten säestäessä. Vanha Cotta herättyään keveästä sotamiehen-unestaan oli jo vainajan vieressä, hän tutki haavaa ja huusi.
— Kutsuttakoon paikalle lääkärini Aristeus!
Nikias pudisti päätään:
— Eukritusta ei ole enää, sanoi hän. Hän tahtoi kuolla, niinkuin toiset tahtovat rakastaa. Hän on kuten mekin totellut vain vastustamatonta mielihaluaan. Ja nyt on hän jumalien kaltainen, jotka eivät toivo mitään.
Cotta löi otsaansa:
— Kuolla! Haluta kuolla, kun vielä voisi palvella valtiota, mikä mielettömyys!
Sillä aikaa seisoivat Paphnutius ja Thais liikkumattomina ja sanattomina toistensa vieressä, sielu tulvillaan inhoa, kauhua ja toivoa.
Äkkiä munkki tarttui näyttelijättären käteen, harppasi hänen kanssaan ylitse maassa makaavain juomarien ja parittuvien olentojen, ja kahlaten viinissä ja veressä hän kuljetti hänet ulos.
* * * * *