Etenkin vaivasi häntä se, että tahtomattaankin hänestä koppi tuntui pieneltä, jota vastoin uskon silmillä katsottuna sitä olisi täytynyt pitää äärettömänä, koska siitä alkoi Jumalan äärettömyys.
Hän painoi otsansa maahan ja rupesi rukoilemaan ja se tuotti hänelle hieman iloa. Tuskin tuntiakaan oli hän siten saarnannut, kun Thaiksen kuva liukui hänen silmiensä ohitse. Hän kiitti siitä Jumalaa.
— Jesus, sinä lähetät hänet minulle. Siitä tunnen sinun rajattoman hyvyytesi, sinä tahdot, että hänen näkönsä, jonka olen sinulle antanut, minua iloittaisi, rauhoittaisi ja turvaisi. Sinä näytät silmilleni hänen nyttemmin aseettoman hymynsä, hänen tästä lähin niin viattoman sulonsa, hänen kauneutensa, josta olen piikit riistänyt. Minua hyvittääksesi, oi Jumalani, näytät hänet minulle sellaisena, jollaiseksi olen hänet koristanut ja puhdistanut sinun tahtoasi silmällä pitäen, kuten ystävä ystävälleen hymyillen muistuttaa siitä miellyttävästä lahjasta, minkä on toiselta saanut. Sentähden katsonkin tätä naisen ilmestystä mielihyvällä ollen vakuutettu, että se tulee sinulta. En tahdo hetkeksikään unohtaa, että olen antanut hänet sinulle, minun Jesukseni. Pidä hänet, koska hän sinua miellyttää, äläkä ainakaan salli, että hänen sulonsa loistavat muille kuin sinulle.
Koko yönä hän ei saanut unta silmiinsä ja hän näki Thaiksen selvemmin, kuin mitä hän oli nähnyt hänet Nymfien luolassa. Hän teki siitä tiliä itselleen seuraavilla sanoilla:
— Mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt Jumalan kunniaksi.
Kuitenkin suureksi hämmästyksekseen hänen sydämellään ei ollut rauhaa. Hän huokasi:
— Minkätähden olet sieluni surullinen, ja miksi teet minut niin levottomaksi?
Ja hänen sielunsa pysyi rauhattomana. Kolmekymmentä päivää vietti hän tällaisessa surumielisyyden tilassa, joka erakolle ennustaa hirvittäviä koettelemuksia. Thaiksen kuva ei jättänyt häntä yöllä eikä päivällä. Hän ei karkoittanut sitä pois sentähden, että hän luuli vielä, että se tuli Jumalalta ja oli pyhän naisen kuva. Mutta eräänä aamuna Thais ilmestyi hänelle unessa, hiukset violettivantein kiedottuina niin hirvittävänä kaikessa suloisuudessaan, että Paphnutius huudahti kauhusta ja heräsi kylmän hien peitossa. Hänen silmänsä olivat vielä unen pöpperössä, mutta hän tunsi kostean ja kuuman henkäyksen kasvoillaan: pieni shakaali istuen etukäpälät sängyn laidalla puhalsi hänen nenäänsä pahanhajuista henkäystään nauraen täyttä kurkkua.
Paphnutius oli äärettömästi hämmästynyt ja hänestä tuntui kuin olisi korkea torni romahtanut rikki hänen jalkojensa alla ja itse asiassa hän syöksyikin alas murtuneen itseluottamuksensa korkeuksista. Jonkun aikaa hän oli kykenemätön ajattelemaan mitään, sitten jälleen koottuaan hengenvoimansa lisäsi ajatteleminen vain hänen levottomuuttaan.
— Kaksi mahdollisuutta on, sanoi hän itselleen, joko että tämä ilmestys niinkuin edellisetkin tuli Jumalalta; se oli hyvä ja ainoastaan minun luontainen synnillisyyteni turmeli sen, niinkuin viini happanee epäpuhtaassa astiassa. Minä itse arvottomuudessani muutin ylhäisen häpeälliseksi, jota tapausta pirullinen shakaali heti käytti hyväkseen. Tai sitten tuli tämä ilmestys, ei Jumalalta, vaan päinvastoin paholaiselta ja oli jo alkuaan rikollinen. Tässä tapauksessa on minulla syytä epäillä suuresti, olivatko edellisetkään näyt, kuten olen uskonut, taivaasta kotoisin. Olen siis aivan kykenemätön erottamaan hyvää pahasta, joka askeetille on aivan välttämätöntä. Joka tapauksessa Jumala tahtoo etääntyä minusta ja minä tunnen sen seuraukset voimatta selittää syytä.