Täten hän mietiskeli kysyen suurella tuskalla:
— Oikeamielinen Jumala, millä koettelemuksilla aiotkaan rangaista
palvelijoitasi, jos pyhiesi ilmestyksetkin ovat heille vaarallisia?
Ilmaise jollakin ymmärrettävällä merkillä, mikä tulee sinulta ja mikä
Toiselta!
Mutta kun Jumala, jonka aivoitukset ovat tutkimattomat, ei katsonut soveliaaksi valaista palvelijataan, niin päätti epäilyksen kera kamppaileva Paphnutius olla ajattelematta enää Thaista. Mutta tämä päätös raukesi tyhjiin. Poissa-oleva ei antanut hänelle hetkenkään rauhaa. Thais katseli häntä aina, kun hän luki, mietti, rukoili tai tahtoi vajota hartauteen. Aina hänen henkiolentonsa lähestyessä kuului kevyt kahina, sellainen, joka syntyy naisen vaatteiden liikehtimisestä hänen kävellessään, ja nämä näyt olivat selvemmät kuin itse todellisuus, joka on läikehtivä ja hämärä, jota vastoin yksinäisyydessä syntyvät kuvitelmat paljastavat olioiden syvimmän luonteen musertavan muuttumattomuuden. Thais tuli hänen luokseen eri hahmoissa, milloin ajatuksissaan, otsalla viimeksi kantamansa kuihtuva seppele, puettuna niinkuin Aleksandrian pidoissa malvanväriseen, hopeakukilla kirjailtuun pukuun; milloin hekumallisesti keinuen ohuessa harsopilvessään Nymfien luolan lempeiden varjojen valossa; milloin hurskaana karkeassa kaavussaan hohtaen taivaallista iloa, milloin traagillisena, silmissä tyhjyyden ja kuoleman kauhu, näyttäen avatun sydämensä verellä tahratun paljaan povensa. Mikä eniten levottuutti Paphnutiusta näissä näyissä oli se, että ne seppeleet, viitat, harsot, jotka hän omin käsin oli polttanut, saattoivat täten palata takaisin. Hänelle kävi selväksi, että näillä esineilläkin oli katoamaton sielu ja hän huudahti:
— Thaiksen syntien lukemattomat sielut tulevat nyt minun ylitseni!
Kun hän käänsi päätään, tunsi hän Thaiksen seisovan takanaan ja se teki hänet vain rauhattomammaksi. Hänen kärsimyksensä olivat hirmuiset. Mutta koska hänen sielunsa ja ruumiinsa pysyivät puhtaina kiusausten keskellä, pani hän toivonsa Jumalaan lähettäen hänelle lempeitä soimauksia:
— Jumalani, kun menin häntä etsimään niin kaukaa pakanoiden seasta, niin tapahtui se sinun tähtesi eikä minun. Ei olisi oikein, jos minun pitäisi kärsiä siitä, mitä olen tehnyt sinun hyväksesi. Suojele minua, armas Jesukseni, minun Vapahtajani, pelasta minut! Älä salli haavekuvan tehdä sellaista, mitä ei edes ruumis saanut aikaan. Kun minä kerran voitin lihani, niin älä salli varjon minua langettaa. Tunnen, että olen tällä hetkellä alttiina paljon suuremmille vaaroille, kuin missä vielä milloinkaan olen ollut. Minä tunnen ja tiedän, että unelmalla on suurempi valta kuin todellisuudella. Ja kuinka voisi ollakaan toisin, koska se itsessään on korkein todellisuus? Se on olioiden sielu. Itse Platokin, vaikka hän olikin vain pakana, on tunnustanut ajatusten itsenäisen olemisen. Noissa paholaisten pidoissa, joihin sinä minua seurasit, Herra, kuulin miten miehet, jotka totta kyllä olivat rikosten tahraamia, mutta eivät varmastikaan aina älyn puolesta puutteellisia, olivat yksimielisiä siitä, että tajuamme yksinäisyydessä, miettimisen ja haltioitumisen tietä tosi-olioita, ja sinun sanasi, oi Jumalani, vahvistaa todellakin monet kerrat unien suuren merkityksen ja näkyjen voiman, olivat ne sitten sinun lähettämiäsi, loistava Jumala, tai vastustajasi.
Uusi ihminen oli hänessä, ja hän keskusteli nyttemmin lakkaamatta Jumalan kanssa eikä jumala pitänyt kiirettä valkaista häntä. Hänen yönsä olivat enää vain yksi ainoa pitkä unelma ja hänen päivänsä eivät enää erottuneet öistä. Eräänä aamuna herätessään päästi hän huokauksia semmoisia, joita vain muuten kuuluu kuutamo-öinä rikoksellisten vainajien haudoilla. Thais oli taas tullut näyttäen vertavuotavia jalkojaan ja kun Paphnutius itki, pujahti hän hänen vuoteeseensa. Ei ollut enää epäilystäkään. Thaiksen kuva oli syntinen ilmestys.
Sydän inhoa tulvillaan syöksyi hän pystyyn saastutetulta vuoteeltaan kätkien kasvonsa käsillään, jotta ei näkisi enää päivää. Tunnit vierivät voimatta poistaa hänen häpeäntunnettaan. Kaikki oli hiljaa kopissa. Ensimäisen kerran pitkästä aikaa oli Paphnutius yksin. Haamu oli hänet vihdoinkin jättänyt ja hänen poissaolonsakin oli kauhistavaa. Ei ollut mitään, joka olisi lakaissut pois unen muiston. Hän ajatteli kauhistuneena:
— Kuinka en työntänyt häntä pois? Kuinka en riistäytynyt irti hänen viileistä käsivarsistaan ja polttavan kuumista polvistaan?
Hän ei uskaltanut enää lausua Jumalan nimeä tämän inhoittavan vuoteen ääressä ja hän pelkäsi, että nyt, kun hänen koppinsa kerta oli häväisty, tulisivat paholaiset sinne vapaasti kaikkina aikoina. Eikä hän pettynytkään aavisteluissaan. Ne seitsemän pientä shakaalia, jotka aina ennen olivat pysähtyneet kynnykselle, astuivat jonossa sisälle ja kyyristyivät vuoteen alle. Iltarukouksen hetkellä hän näki kahdeksannen, jonka haju oli aivan ruttoinen. Seuraavana päivänä liittyi vielä yhdeksäs edellisiin ja pian oli niitä kolmekymmentä, sitten kuusikymmentä, sitten kahdeksankymmentä. Ne tulivat pienemmiksi sitä myöten kuin niiden luku lisääntyi ja ollen enää vain rotan kokoisia ne täyttivät lattian, vuoteen ja jakkaran. Eräs niistä hypähti puulavitsalle, joka oli asetettu vuoteen pääpuoleen, istahti neljän käpälänsä varaan pääkallon päälle ja katseli munkkia palavin silmin. Ja joka päivä tuli vain uusia shakaaleja.