Mutta Jeesus hylkäsi sen samoinkuin edellisen ja laskeutui yön tultua alttarille.
Löytäessään hänet siitä aamulla kirkkoherra lankesi polvilleen ja rukoili kauan. Tieto tästä ihmeestä levisi kaikkialle lähiseuduille, ja Amiensin ylhäiset naiset keräsivät rahoja Saint-Valeryn Kristukselle. Herra Truphème sai Parisistakin rahaa ja jalokiviä, ja laivastoministerin puoliso, rouva Hyde de Neuville, lähetti hänelle timanttisen sydämen. Kaikkia näitä rikkauksia käytellen rakensi eräs Saint-Sulpice-kadun varrella asuva kultaseppä kahden vuoden kuluessa kullasta ja kalliista kivistä ristin, joka vihittiin tarkoitukseensa komein juhlamenoin Saint-Valeryn kirkossa toisena sunnuntaina pääsiäisen jälkeen vuonna 18—. Mutta Hän, joka ei ollut kieltäytynyt tuskan rististä, poistui tästäkin upeasta rististä ja laskeutui jälleen alttarin valkoiselle vaatteelle.
Hänet jätettiin siihen, koska pelättiin hänen muuten loukkaantuvan, ja niin hän lepäsi siinä kolmatta vuotta. Tämän ajan kuluttua tuli Pierre, Pierre Cailloun poika, ilmoittamaan kirkkoherra Truphèmelle löytäneensä rannasta Vapahtajan oikean ristin.
Pierre oli tylsämielinen, ja koska hän ei järjen puuttuessa kyennyt itse hankkimaan elatustansa, annettiin hänelle leipää armeliaisuudesta; hänestä pidettiin, koska hän ei tehnyt milloinkaan pahaa. Mutta hän jutteli jaaritteli lakkaamatta eikä kukaan huolinut häntä kuunnella.
Kirkkoherraa, joka oli yhä mietiskellyt Valtameren Kristuksen mysteeriä, hämmästyttivät houkkoraukan sanat. Hän lähti suntion ja kahden raadinjäsenen kanssa paikalle, missä poika oli sanonut nähneensä ristin, ja löysi sieltä kaksi lankkua. Meri oli niitä jo kauan kuljettanut ja ne muodostivat tosiaankin ristin.
Se oli aikoja sitten tapahtuneen haaksirikon jäte. Toisessa lankussa erotettiin vielä kaksi mustalla merkittyä kirjainta, J. ja L., ja risti oli epäilemättä peräisin Jean Lenoëlin aluksesta, jonka keralla laivuri ja hänen poikansa Désiré olivat hukkuneet viisi vuotta aikaisemmin.
Sen nähdessään suntio ja raadinjäsenet alkoivat nauraa yksinkertaista poikaa, joka luuli aluksen katkenneita orsia Jeesuksen Kristuksen ristiksi. Mutta kirkkoherra Truphème lopetti heidän ivailunsa. Hän oli paljon mietiskellyt ja rukoillut siitä asti, kun Valtameren Kristus oli saapunut syntisten luo, ja hänelle alkoi ilmestyä laupeuden sanomaton mysteeri. Hän polvistui hiekkarannalle, lausui rukouksen uskollisten vainajien edestä ja käski sitten suntion ja raadinjäsenten nostaa lankut olalleen ja kantaa kirkkoon. Niin tapahduttua hän kohotti Kristuksen alttarilta, asetti hänet lankuille ja naulitsi siihen omin käsin, lankuissa olleilla nauloilla.
Seuraavana päivänä tämä risti sijoitettiin hänen käskystään siihen paikkaan, missä kullasta ja jalokivistä valmistettu risti oli aikaisemmin ollut. Valtameren Kristus ei ole enää milloinkaan irtautunut rististänsä. Hän on tahtonut jäädä siihen puuhun, jonka varassa purjehtivat ihmiset ovat kuolleet huutaen avukseen hänen ja hänen äitinsä nimeä. Hän raottaa ylevää ja tuskaista suutansa ja tuntuu sanovan: »Minun ristini on tehty kaikista ihmisten kärsimyksistä, sillä minä olen totisesti köyhien ja onnettomien Jumala.»
Crainquebille.