Jos hän ei saanut itselleen selvitetyksi rikostaan, niin ei hän myöskään sen paremmin selvitellyt rangaistusta. Tuomion julistaminen oli hänestä jotain juhlallista ja ylhäisen suurta, hartautta herättävää, jotain häikäisevää, jota ei ymmärretä,, josta ei kiistellä, josta ei ole itseään kiittäminen eikä päivitteleminen. Jos hän tällä hetkellä olisi nähnyt katon aukenevan ja presidentti Bourrichen, säteikkö otsalla, valkoisin siivin Iiihoittelevan alas, ei hän laisinkaan olisi hämmästynyt tätä uutta lain kunnian ja ihanuuden ilmestystä. Hän olisi vain sanonut itselleen: »Katsohan, minun juttuni jatkuu vielä!» Seuraavana päivänä hänen asianajajansa tuli häntä katsomaan:
— No, ukkoseni, teidän ei ole kovin huonosti laita. Rohkeutta vaan!
Kaksi viikkoa kuluu pian. Saamme tosiaankin olla tyytyväisiä.
— Niin, siihen nähden, kyllähän herrat olivat hyvin leppeitä ja kohteliaita; ei yhtä haukkumasanaa. Sitä en olisi uskonut… Ja ovenvahdilla oli oikein valkoiset hansikkaat käsissä. Huomasitteko sen?
— Tarkoin punniten, meidän olisi ollut paras tunnustaa.
— Suittaa olla.
— Crainquebille, minulla on teille hyvä uutinen kerrottavana. Eräs hyväätekevä nainen, jonka huomion olen saanut käännetyksi teidän tilaanne, on jättänyt minun huostaani teidän hyväksenne viidenkymmenen frangin suuruisen rahasumman, joka on käytettävä sen sakon maksamiseksi, mihin teidät tuomittiin.
— Milloinka minä siis saan nuo viisikymmentä frangia?
— Ne jätetään kansliaan. Teidän ei tarvitse olla huolissanne.
— Yksi kaikki. Niin kiittäkää yhtähyvin minun puolestani sitä rouvaa.
Ja Crainquebille mutisi itsekseen miettien: