VII
Seuraukset.
Vanha mies kulki katua edelleen ja mutisi:
— Oikea haikala! Pahempaa haikalaa ei ole koko maailmassa kuin tuo naikkonen.
Mutta sydämensä syvyydessä ei hän tästä syystä soimannut rouva Laurea. Hän ei häntä halveksinut siitä, että hän oli mikä hän oli. Pikemmin hän kunnioitti häntä tuntien hänet säästeliääksi ja toimeentulevaksi. Ennen he mielellään olivat puhelleet toistensa kanssa. Rouva Laure jutteli hänelle vanhemmistaan, jotka asuivat maalla. Ja molemmilla heillä oli sama unelma: päästä hoitamaan pientä puutarhaa ja pitämään kanoja. Rouva Laure oli hyvä ostaja. Kun Crainquebille näki hänet ostamassa kaalinkupuja pikku Martinin rattailta, likaisen vätyksen, mitättömän miehen, niin se ihan väänteli hänen vatsaansa, ja kun rouva Laure sitten teki hänelle ruman eleensä, silloin kuohahti häneltä sappi.
Ja niin se kävi.
Pahinta oli, ettei rouva Laure ollut ainoa, joka kohteli häntä kuin mitäkin rupitautista. Ei kukaan ollut enää häntä tuntevinaan. Aivan samoin kuin rouva Laure tekivät kaikki muutkin — rouva Cointreau, leipomaliikkeen pitäjä, rouva Bayard, »Suojelusenkelin» emäntä, koko ostajakunta halveksi ja vieroi häntä.
Siis, sentakia että oli istunut kopissa viisitoista päivää, ei enää kelvannut edes sipulia kauppaamaan! Oliko siinä oikeutta? Oliko järkeä antaa kunnon miehen kuolla nälkään sentakia, että hänellä oli ollut rettelöitä sapeliniekan kanssa. Jos hän ei enää saanut kaupita vihanneksiaan, ei hänellä ollut muuta kuin kupertua kuolemaan.
Kuten huonosti säilytetty viini muuttui hän katkeraksi kuin etikka. Oltuaan sananvaihdossa rouva Lauren kanssa oli hän nyt riitajalalla kaikkien ihmisten kanssa. Vähimmästäkin syystä hän antoi heidän kuulla kunniansa, eikä hän koristellut sanojaan, se on varma. Jos he hypistelivät hieman liian kauan hänen tavaroitaan, sätti hän heitä hetikohta purisijoiksi ja kitupiikeiksi, ja tuttaviaan hän kapakassa tavatessaan haukkui suut, silmät täyteen. Hänen entinen ystävänsä kastanjakauppias, joka oli lopettanut tuttavuuden, vannoi, että tuo peijakkaan Crainquebille oli oikea piikkisika. Eikä sitä käy kieltäminen: hän tuli siivottomaksi, juonikkaaksi, rumapuheiseksi, ruokottomaksi suultaan.
Asia oli se, ettei hän, huomatessaan yhteiskunnan puutteellisuuden, osannut yhtä helposti kuin korkeakoulun professori ilmaista ajatuksiaan järjestelmän vioista ja välttämättömistä parannuksista ja etteivät ajatukset hänen päässään pyörineet oikeassa järjestyksessä ja mitassa.