— Kun kerran tiedän tempun, niin miksi en sitä koettaisi?
Hän nousi rattailta ja lähti kadulle. Kello oli tuskin yli yhdentoista. Oli kolkkoa ja pimeää. Laskeutui sumu, kylmempi ja läpitunkevampi kuin sade. Joku kulkija liikkui pitkin seinävieriä.
Crainquebille sivuutti Saint-Eustachen kirkon ja poikkesi Montmartre-kadulle. Katu oli autio. Yksi ainoa järjestyksenvalvoja seisoi liikkumattomana jalkakäytävällä kirkon kuorin kupeella, kaasulyhdyn alla, ja liekin ympärillä saattoi erottaa hienon punervan sadevihman. Se putoeli poliisin huppukaulukselle; hänellä näytti olevan jäätävä vilu, mutta… joko hän mieluummin pysyttelihe valon läheisyydessä tai oli väsynyt kävelemiseen, niin hän pysyi tämän kynttilänsä alla ja oli siitä kenties saanut itselleen toverin, ystävän.
Tämä värjyvä liekki oli hänen ainoa rattonsa autiossa yössä. Hän seisoi niin liikahtamattomana, että häntä tuskin luuli ihmisolennoksi; hänen saappaidensa kuvajainen märkää jalkakäytävää vastaan, joka näytti järveltä, jatkoi häntä alaspäin ja sai hänet kaukaa katsoen häämöttämään joltakin puoleksi vedestä nousseelta merihirviöltä.
Lähempää hän taas, huppukauluksineen ja aseineen, näytti samalla kertaa munkilta ja soturilta. Hänen kasvojensa suuret piirteet, joita huppukauluksen luoma varjo vielä suurensi, olivat hyvänsävyiset ja surulliset. Hänellä oli paksut ja lyhyet harmaat viikset. Hän itse oli vanha aliupseeri, nelisiin kymmeniinsä ehtinyt.
Crainquebille lähestyi hiljaa ja sanoi epäröivällä ja heikolla äänellä:
— Alas lahtarit!
Sitten hän odotti tämän taikasanan vaikutusta. Mutta sillä ei ollut vaikutusta mitään. Poliisi seisoi yhä liikkumattomana ja mykkänä, käsivarret ristissä lyhyen päällysvaipan alla. Selkoselällään ja pimeässä loistavina katselivat hänen silmänsä Crainquebilleen surullisesti, valppaasti ja halveksivasti.
Hämmästyneenä, mutta vielä viimeinen päättäväisyyden tähde mielessään
Crainquebille änkytti:
— Alas lahtarit! — johan minä sanoin.