On olemassa vaunuja, joita hevoset vetävät kaduilla. Ne ovat kammottavia. On myös vaunuja, jotka kulkevat itsestään kovasti puuskuttaen. Nekin ovat kovin vihamielisiä. Repaleisia ihmisiä ei tule sietää eikä niitä, jotka kantavat tavaravasuja päälaellaan tai työntävät tynnyreitä. Minä en pidä lapsista, jotka tavoitellen ja paeten toisiaan juoksentelevat kaduilla ja kirkuvat täyttä kurkkua. Maailma on täynnä vihamielisiä ja peljättäviä seikkoja.
Vanhurskaat tuomarit.
Näin kerran, sanoi Jean Marteau, vanhurskaita tuomareita. Näin ne eräässä taulussa. Olin matkustanut Belgiaan päästäkseni muutamasta uteliaasta virkamiehestä, joka oli pannut päähänsä, että minä olin sekaantunut anarkistien vehkeisiin.
En tuntenut rikostovereitani, eivätkä rikostoverini tunteneet minua. Se ei tuottanut mitään pulmaa tuolle viranomaiselle. Ei mikään saattanut häntä hämminkiin. Hän tutki yhtä myötään eikä tullut hullua hurskaammaksi. Hänen virkavimmansa tuntui minusta kamalalta. Matkustin siis Belgiaan ja asetuin Antwerpeniin, missä sain paikan maustekaupan apulaisena. Eräänä sunnuntaina minä näin kaksi vanhurskasta tuomaria muutamassa Mabusen taulussa, taulumuseossa. Ne kuuluvat rotuun, joka on kuollut sukupuuttoon. Tahtoisin sanoa, että ne ovat kiertäviä tuomareita, jotka taivaltavat virkuillaan hiljaisessa hölkässä. Asemiehiä, keihäät ja pertuskat olalla, astuu heidän saattonaan. Näillä molemmilla pitkätukkaisilla ja -partaisilla tuomareilla on, kuten vanhojen flaamilaisten raamattujen kuninkailla, merkillinen ja muhkean näköinen päähine, puoleksi yömyssyyn, puoleksi diadeemiin vivahtava. Heidän kirjosilkkiset viittansa ovat kudotut kukkia täyteen. Vanha mestari on osannut antaa heille vakavan, tyynen ja lempeän ilmeen. Hevoset ovat säveät ja tasaiset kuten itse isännätkin.
Kuitenkaan ei heillä, näillä tuomareilla, ole sama luonne eikä sama katsantokanta. Sen huomaa heti. Toinen pitää kädessään paperia ja viittaa sormellaan tekstiin. Toinen taas, vasen käsi satulanastan varassa, kohottaa oikeaa enemmän hyväntahtoisesti kuin arvoansa ajatellen. On kuin hänellä olisi peukalon ja etusormen välissä hyppysellinen hyvin hienoa pölyä. Ja tämä huolekkaan käden liike osoittaa viisautta ja terävä-älyisyyttä. He ovat vanhurskaita molemmat, mutta ilmeisesti toinen pitää kiinni kirjaimesta, toinen hengestä.
Nojaten kaiteeseen, joka erottaa heidät yleisöstä, minä kuuntelin heidän puhettaan. Ensimmäinen tuomari sanoi:
— Minä pysyn siinä, mikä on kirjoitettu. Ensimmäinen laki kirjoitettiin kiveen, merkiksi, että se oli kestävä yhtä kauan kuin maailma.
Toinen tuomari vastasi:
— Jokainen kirjoitettu laki on jo vanhentunut. Sillä kirjoittajan käsi on hidas, mutta ihmisten mieli on liikkuva ja heidän kohtalonsa muuttuvainen.
Ja molemmat kunnon vanhukset jatkoivat miettehikästä keskusteluaan: