»Onneton, te aiotte allekirjoittaa selityksen, joka on aivan vastoin sitä, minkä juuri annoitte, ja siis tehdä rikollisen teon!»
— No, mitä hän vastasi?
— Hän vastasi surkean näköisenä: »Herra tuomari, te olette oppineempi kuin minä, te tiedätte kyllä paremmin kuin minä, kuinka se on kirjoitettava.»
— Te näette, lisäsi herra Thomas, että tuomari, joka harrastaa virkansa hyvin täyttämistä, varoo kaikkea, mikä veisi harhaan. Uskokaa minua, herraseni, oikeudellinen erehdys on pelkkää tarua.
Elysionin kentillä.
Minut temmattiin äkkiä sanattomaan pimeyteen, jossa epämääräisinä ilmenevät hahmot täyttivät mieleni kauhulla. Silmieni vähitellen tottuessa pimeään minä erotin raskaita vesiänsä vyöryttelevän virran rannalla miehen, jolla oli päässä aasialainen päähine ja olkapäällä airo. Tunsin hänet neuvokkaaksi Odysseuksi. Hänen painuneista poskistaan riippui haalistunut parranhaiven. Kuulin hänen huokaavan sammuneella äänellä:
»Minun on nälkä. En näe enää selvästi, ja sieluni on kuin pimeässä harhaava savukierre. Kuka antaa juodakseni mustaa verta, jotta mieleeni jälleen muistuvat punalaitaiset purteni, nuhteeton vaimoni ja emoni armas?»
Kuullessani nuo sanat käsitin joutuneeni Manan majoille. Yritin liikkua siellä niin hyvin kuin osasin, runoilijain kuvauksia noudattaen, ja kuljin kohti vainiota, jossa hohteli heikko ja lempeä valo. Puoli tuntia kuljettuani kohtasin varjoja, jotka olivat kerääntyneet asphodelos-niitylle juttelemaan. Siinä oli sieluja kaikilta ajoilta ja kaikista maista, ja minä havaitsin suuria filosofeja vaivaisten villien seassa. Myrtin varjoon piiloutuneena kuuntelin heidän keskusteluansa. Aluksi kuulin Pyrrhonin kysyvän leppoisasti, kädet lapion varassa, kuten kelpo puutarhuri ainakin:
— Mikä on sielu?
Hänen ympärillään olevat varjot vastasivat melkein yht'aikaa.