— Me lähdemme jo tänä iltana, sanoi hän. Minä annan katkaista kaulasi, ellet ole valmis ennen auringonlaskua.
Jäätyään yksin hän alkoi nyyhkyttää.
— Minä rakastan häntä! Hän ei rakasta minua, mutta minä rakastan häntä! huokasi hän sydämensä vilpittömyydessä.
Ollessaan nyt eräänä yönä tornissaan tähyämässä ihmeellistä tähteänsä Balthasar laski katseensa maahan ja näki pitkän tumman jonon, joka kiemurteli etäällä hiekkaerämaassa kuin muurahaisarmeija. Vähitellen se, mikä oli näyttänyt muurahaisjonolta, suureni ja näkyi niin selvästi, että kuningas havaitsi siinä hevosia, kameleja ja norsuja.
Karavaanin saavuttua lähelle kaupunkia Balthasar erotti jo Saban kuningattaren henkivartiokaartin välkkyvät käyräsapelit ja mustat ratsut. Samassa hän tunsi itsensä kuningattarenkin, ja hänet valtasi ankara hämminki. Hän tunsi alkavansa rakastaa häntä jälleen. Tähti helotti taivaan korkeudessa ihmeellisen kirkkaana. Alhaalla lepäsi Balkis purppuraisessa kantotuolissaan pienenä ja säteilevänä kuin tähti.
Balthasar tunsi työntyvänsä kamalan voiman ajamana häntä kohti, mutta käänsi päänsä epätoivoisesti ponnistaen, kohotti katseensa ja näki jälleen tähden. Silloin tähti puhui hänelle näin sanoen:
»Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha ihmisille, joilla on hyvä tahto!
»Ota mitallinen mirhamia, sinä leppeä kuningas Balthasar, ja seuraa minua. Minä johdatan sinut pienen piltin luo, joka on äsken syntynyt tallissa, aasin ja härän välissä.
»Se pieni piltti on kuningasten kuningas. Hän lohduttaa ne, jotka lohdutusta halajavat.
»Hän kutsuu luoksensa sinut, oi Balthasar, jonka sielu ja kasvot ovat yhtä tummat, mutta jonka sydän on vilpitön kuin lapsen.