Volusenus ajoi sillävälin ratsujoukkonsa etunenässä kohti kukkulanlakea, joka kohoo somerikko- ja hietarannan yläpuolelle, ja näki poukaman perältä kohoavan alusten mastoja. Huomatessaan, että purje oli avattu ja suotuisan tuulen pullistama, hän käski joukkonsa pysähtyä, sinkosi rivoja kirouksia kohti Commiusta, pahoitteli, että oli suotta ajettu ratsut pilalle, kääntyi ja käski miestensä palata leiriin.
— Mitä hyötyä olisikaan noiden konnien takaa-ajamisesta? ajatteli hän. Commius on noussut laivaan. Hän purjehtii ja on tällaisen tuulen puhaltaessa jo poissa keihään ulottuvilta.
Pian sen jälkeen Komm ja atrebaatit palasivat tiheihin metsiinsä ja liikkuville saarilleen, missä remahteli heidän sankarinaurunsa.
Päällikkö Komm kävi sotaa vielä kuusi kuukautta. Eräänä päivänä Volusenus yllätti hänet ja parikymmentä hänen ratsumiestään avoimella» alueella. Prefektillä oli mukanaan suunnilleen yhtä monta miestä ja hevosta. Hän kaski hyökkäämään. Atrebaatti joko pelkäsi, ettei voisi hyökkäystä kestää, tai mietti sotajuonta, viittasi uskollisiansa pakenemaan, syöksyi päätä pahkaa rannattomalle lakeudelle ja kiiti siten kauas Volusenuksen kiivaasti ahdistaessa. Sitten hän yht'äkkiä kääntyi päin, syöksyi gallialaistensa seuraamana ratsuväen prefektin kimppuun ja puhkaisi hänen reitensä peitsen iskulla. Nähdessään päällikkönsä maahan lyötynä hämmästyneet roomalaiset pakenivat. Sotilaskasvatuksensa vaikutuksesta, joka sai heidät voittamaan luonnollisen pelontunteen, he sitten palasivat hakemaan Volusenusta, jolle Komm parhaillaan iloisesti syyti mitä hurjimpia solvauksia. Gallialaiset eivät kyenneet vastustamaan pientä roomalaisjoukkoa, joka rohkaistuneena ja jäykkänä kävi tuimasti heidän kimppuunsa ja surmasi tai otti vangiksi suurimman osan. Commius pelastui melkein yksinään nopean ratsunsa viemänä.
Kuoleman kielissä oleva Volusenus kuljetettiin roomalaisten leiriin. Lääkärin taidon tai voimakkaan luonnonlaatunsa nojalla hän kumminkin parani haavastaan.
Commius oli tässä kahakassa menettänyt kerrallaan kaikki uskolliset soturinsa ja vihansa. Kostoonsa tyytyväisenä, tyynenä ja enempää ikävöimättä hän lähetti sananviejän Marcus Antoniuksen luo. Päästyään kvestorin istuimen eteen sanansaattaja lausui näin:
— Marcus Antonius, kuningas Commius lupaa lähteä hänelle määrättyyn paikkaan, tehdä, mitä käsket, ja antaa pantteja. Hän pyytää vain, ettei hänen tarvitse häpeäkseen milloinkaan astua roomalaisen eteen.
Marcus Antonius oli ylevämielinen:
— Ymmärrän hyvin, sanoi hän, että Commiusta hiukan tympäisevät kohtaukset päällikköjemme kanssa. Minä lupaan, ettei hänen tarvitse ilmaantua kenenkään meikäläisen eteen. Minä armahdan hänet ja otan vastaan hänen panttinsa.
Ei tiedetä, kuinka Komm Atrebaatin sitten kävi; hänen myöhemmät vaiheensa eivät ole jättäneet mitään jälkeä.