I.
Kuningas Ludvigin hallitessa eli Ranskassa köyhä temppuilija. Hän oli kotoisin Compiègnestâ, nimeltään Barnabas ja kulki kaupungista toiseen tehden voima- ja taitotemppuja.
Markkinapäivinä hän levitti torille vanhan perin kuluneen maton, houkutteli luokseen lapsia ja tyhjäntoimittajia leikkisillä puheilla, jotka oli oppinut eräältä varsin vanhalta temppuilijalta ja joita hän ei milloinkaan yhtään muuttanut, paneutui asentoihin, jotka eivät olleet luonnollisia, ja sijoitti tinalautasen tasapainoon nenänsä nokkaan. Väkijoukko katseli häntä aluksi välinpitämättömänä.
Mutta kun hän sitten seisoi käsillään, pää alaspäin, ja heitti ilmaan ja otti jälleen kiinni jaloillaan kuusi päivänpaisteessa kiiltelevää vaskipalloa, tai kun hän kumartui taaksepäin, kunnes takaraivo kosketti kantapäitä, muodostaen siten ruumiistaan täydellisen pyörän, ja temppuili siinä asennossa kahdellatoista veitsellä, niin katselijajoukosta kuului ihastelun hyminä ja rahakolikolta tuli sataen hänen matolleen.
Compiègnen Barnabaan samoinkuin useimpien niiden, jotka elävät kyvyistään, oli kuitenkin varsin vaikea saada elatustansa.
Hän ansaitsi leipäänsä otsansa hiessä ja kärsi enemmän kuin oman osansa niistä onnettomuuksista, jotka johtuvat isämme Aatamin hairahduksesta.
Sitäpaitsi hän ei saanut tehdä työtä niin paljon kuin olisi tahtonut. Hän tarvitsi kauniin taitonsa esittämistä varten auringon lämpöä ja päivän valkeutta, niinkuin puut tarvitsevat sitä kukkiakseen ja hedelmää kantaakseen. Talvella hän oli kuin lehdetön ja kuolleelta näyttävä puu. Jäätynyt maankamara oli temppuilijalle kova, ja hän kärsi, niinkuin se heinäsirkka, josta puhuu Marie de France, pahana vuodenaikana vilua ja nälkää. Hän kesti kumminkin onnettomuutensa kärsivällisesti, koska hänen sydämensä oli yksinkertainen ja vilpitön.
Hän ei ollut milloinkaan miettinyt rikkauksien alkuperää eikä inhimillisten olosuhteiden epätasaisuutta. Hän luotti lujasti siihen, että jos tämä maailma kerran on paha, täytyy toisen välttämättä olla hyvä, ja tämä toivo oli hänen tukenansa. Hän ei jäljitellyt varastelevia komediantteja eikä jumalattomia, jotka ovat myyneet sielunsa perkeleelle. Hän ei herjannut milloinkaan Jumalan nimeä, hän eli kunniallisesti, ja vaikka hänellä itsellään ei ollut vaimoa, ei hän himoinnut lähimmäisensä puolisoa, koska nainen on voimallisten miesten vihollinen, kuten käy ilmi Simsonin historiasta, joka on kerrottu Pyhässä Raamatussa.
Hänen mielensä ei tosiaankaan taipunut lihallisiin himoihin; hänen oli helpompi olla vailla naisia kuin haarikkaa. Vaikka näet ei rikkonutkaan kohtuullisuutta, hän sentään joi mielellään, kun ilma oli helteinen. Hän oli kunnon mies, Jumalaa pelkääväinen ja erinomaisen hartaasti Neitsyt Mariaa kunnioittava.
Astuessaan kirkkoon hän muisti aina polvistua Jumalan Äidin kuvan eteen ja lausua hänelle tämän rukouksen: