Hän kosketti otsaansa sormellaan.
— Nyt muistan. Teethän mielikseni ja lähdet Féralin luo. Hän näyttää sinulle Romneyn piirroksen, erään nuoren naisen: hiukset kullanväriset, ja niiden heijastus otsassa ja poskissa… Tummansiniset silmät, jotka luovat koko silmäkuoppaan sinervän värivaikutelman… Iho raikkaan lämmin… Se on oivallinen. Mutta toinen käsivarsi… Koeta joka tapauksessa saada selville, onko…
Hän keskeytti. Ja ovea avatessaan hän sitten lisäsi:
— Odota minua. Menen vaihtamaan takkia. Lähdemme tästä yhdessä.
* * * * *
Jäätyäni yksin ruokasaliin astuin ikkunan luo ja katselin sinipunervaa sinettiä tarkemmin kuin ennen. Siinä oli vanhan intaglion painama kuva: satyyri kohottamassa puolipylvään juurella laakeripuun alla nukkuvan nymfin huntuja. Roomalaisen taiteen parhaana kautena olivat maalaajat ja kivenkaivertajat mielellään esittäneet tätä aihetta. Jäljennös näytti erinomaiselta. Tyylillinen puhtaus, verraton muotovaisto ja sommittelun sopusuhtaisuus tekivät tästä kynnenkokoisesta kappaleesta suuren ja vaikuttavan taideteoksen.
Olin vielä sen lumoissa, kun ystäväni ilmaantui puoliavoimelle ovelle.
— Tule, lähdetään!
Hänellä oli hattu päässä, ja hänellä tuntui olevan kiire päästä lähtemään.
Minä onnittelin häntä sinetin johdosta.