Hän ei näyttänyt kuulevan mitään, vaan kiiruhti kulkuaan. Niin hän riensi aina Matignon-kadulle, johon poikkesi. Sitten hän äkkiä pysähtyi erään ison ja synkän viisikerroksisen rakennuksen edustalle. Hän katseli ääneti ja pelokkaasti kipsimuurauksen peittämää latteata julkisivua, jossa oli useita ikkunoita.
— Jäätkö tähän pitkäksi ajaksi? kysyin minä. Tiedätkö, että tässä talossa asuu rouva Cère?
Uskoin varmaan ärsyttäväni häntä mainitsemalla nimeltään tuon naisen, jonka teennäistä kauneutta, kuuluisaa ostettavuutta ja ilmeistä typeryyttä hän oli aina inhonnut ja jonka epäiltiin vanhentuneena ja rappeutuneena varastelevan pitsejä myymälöistä. Mutta ystäväni vastasi heikolla, melkein valittavalla äänellä:
— Niinkö luulet?
— Tiedän sen varmasti. Katsohan noita toisen kerroksen ikkunain rumia verhoja, joissa on punaisten leopardien kuvia.
Hän nyökkäsi.
— Rouva Cère, niin, minä uskon, uskon tosiaankin hänen asuvan tässä.
Uskon hänen olevan tänä hetkenä jonkin punaisen leopardin takana.
Hän näytti aikovan lähteä rouva Cèren luo. Minä lausuin julki ihmettelyni.
— Aikaisemmin, kun kaikki ihmiset pitivät häntä kauniina ja koristeellisena ja kun hän herätti kohtalokkaita intohimoja ja traagillista kiintymystä, hän oli sinulle vastenmielinen. Sinä sanoit: »Tuon naisen pelkkä hipiä herättää minussa voittamatonta inhontunnetta. Mutta lisäksi tulee hänen lattea vartalonsa ja paksut ranteensa.» Keksitkö nyt, hänen koko olemuksensa muututtua raunioksi, hänessä jonkin niitä valikoituja pieniä kohtia, joihin sanoit täytyvän tyytyä? Mitä ajattelet hänen nilkkansa hienoudesta ja hänen henkensä jaloudesta? Iso konkari, vailla rintoja ja reisiä, katseli saliin astuessaan heti joka puolelle ja veti sellaista yksinkertaista keinoa käyttäen luokseen joukon typeriä ja turhamaisia olentoja, henkilöitä, jotka tappavat itsensä sellaisten, vain puvun verhoamina mahdollisten naishenkilöiden vuoksi.
Minä vaikenin, hieman häveten, että olin sanonut niin naisesta. Mutta nyt puheenalaisena oleva oli todistanut kamalaa ilkeyttään niin tehokkaasti, että olin voinut antautua hänen herättämänsä epäedullisen vaikutelman valtaan. En olisi suinkaan puhunut niin, ellen olisi tuntenut hänen pahaa sydäntänsä ja kavaluuttansa. Olin muuten iloinen havaitessani, ettei Du Fau ollut kuullut ainoatakaan lausumaani sanaa.