— Se putosi tosiaankin mereen, vastasi Du Fau. Siellä se lepää hienossa pohjahiekassa. Ei ainakaan ole kalastaja tuonut minulle kalaa, joka olisi sen niellyt, kuten tavallisesti käy.
Muutamia päiviä myöhemmin kävin jälleen Hendelin myymälässä Châteaudun-kadun varrella kuulemassa, eikö hänellä ollut jotakin minulle sopivaa koruesinettä. Hän tietää, että kerään kaikesta muodista välittämättä vanhoja pronssi- ja marmoriesineitä. Hän avasi mitään virkkamatta erään lasikon, jonka tunsivat ainoastaan harrastajat, ja otti sieltä pienen kovasta kivestä veistetyn egyptiläisen kirjurin. Se oli tyyliltään primitiivinen, todellinen taideteos! Mutta kuultuani sen hinnan asetin itse sen takaisin paikalleen, kaipaavasti siihen katsahtaen. Samalla huomasin lasikossa Du Fau'n omistamalla ihailemallani intagliolla vahaan painetun kuvan.
Minä tunsin nymfin, tunsin puolipylvään ja laakeripuun. Ei ollut epäilemistäkään.
— Onko tuo kivi ollut hallussanne? kysyin Hendeliltä.
— On, möin sen viime vuonna
— Oivallinen kappale? Mistä sen saitte?
Sen oli omistanut Marc Delion pankkiiri, joka surmasi itsensä viisi vuotta sitten, erään maailmannaisen… rouva… tunnette kenties… rouva Cèren vuoksi.
Valtameren Kristus.
Monet niistä Saint-Valeryn asujaimista, jotka olivat sinä vuonna lähteneet kalastamaan, ahmaisi myrskyinen meri. Aaltojen kuljettamat ruumiit löytyivät rannasta pirstoutuneiden pursien seasta, ja yhdeksän päivän aikana kannettiin kirkkoon johtavalla mäkisellä tiellä ruumiskirstuja, joiden jäljessä astelivat itkevät lesket puettuina huppukaulusviittoihin, kuin Raamatun naiset.
Niin haudattiin laivuri Jean Lenoël ja hänen poikansa Désiré kirkon päälaivahan, holvin alle, mihin he olivat taannoin ripustaneet täysin varustetun aluksen uhrilahjaksi Neitsyt Marialle. He olivat olleet hurskaita ja jumalaapelkääväisiä miehiä. Guillaume Truphème, Saint-Valeryn sielunpaimen, julisti heille synninpäästön ja lausui sitten äänellä, jossa väreilivät kyynelet: