Oltuaan tähän asti vain romanikirjailija, joka paljastaa ja psykologisesti selittää ihmisten sieluelämää tai säälien, kaiken yläpuolelle kohottuneena, tarkastelee heidän keskinäisiä taistelujaan ja riitojaan, astuu hän nyt itse elämään ja asettaa päättäväisesti harvinaisen suuren kykynsä ja rikkaat ajatuksensa demokratian palvelukseen. Hän arvostelee säälimättömästi yhteiskuntaa ja tapoja ja hänen romanin muotoon puettu arvostelunsa on yksinomaan alasrepivää. Hän osottaa militarismin sivistykselle vahingolliseksi, valtiohallinnon epäterveen järjestyksen, nykyisin voimassa olevan oikeusjärjestelmän luonnottomuuden.
Mutta France ei pysähtynyt tähän. Dreyfus-juttu vei hänet sosialismiin. Tämä siirtyminen ei tapahtunut äkkiä, hänessä huomaa jo puhtaasti sosialistista ajattelutapaa vuoden 1897 tienoissa, mutta vasta v. 1899 esiintyi hän täysin selvästi ja välittömästi sosialismin puolesta taistelijana. Eräässä työmiehille pitämässään esitelmässä sanoi hän m.m. "jos tutkitte, miten pääoman valta on syntynyt, niin voitte te sen helpommin voittaa." Ja hiukan myöhemmin lausui hän samantapaisessa tilaisuudessa: "Toverit, työväen luokka on älynnyt, että sen raskaassa taistelussaan valtiollisen ja yhteiskunnallisen vallan valloittamiseksi täytyy ottaa tieteet avukseen ja käyttää ajatuksen antamia tehokkaita aseita". Tästä aikain tuli France työläisten kesken tunnetuksi sosialistina porvarillisen maailman suureksi kummaksi ja kauhistukseksi.
Sosialistina on France enin tunnettu neljän kirjansa kautta, ("Jalavan alla", "Korinukke", "Ametistisormus" ja "Herra Bergeret Parisissa") jotka muodostavat sarjan: "Nykyajan historiasta", jotka ilmestyivät vuosina 1897-1900 sekä v. 1905 ilmestyneen "Valkoisella kivellä" nimisen kirjansa kautta.
Etenkin tämä viimeksimainittu osottaa kuinka kokonaan France on antautunut sosialistiksi.
S. K.
Siirtomaasodista ja maailmanrauhasta.
Ravintola Via Condottin varrella Romassa oli halpahintainen ja yleensä hyvä. Ruokasali oli ahdas, tapetit olivat savustuneet ja peruisin jo Pius IX:nen ajoilta. Seinillä oli vanhoja painokuvia, siellä oli herra de Cavour kilpikonnaluisine lorgnetteineen ja täysipartoineen, Garibaldin leijonakasvot ja Viktor Emanuelin hirvittävät viikset — klassillinen kokoumus vallankumouksen ja hallitusvallan symboleja, helposti käsitettävä todistus Italian kansan luonteesta, joka erinomaisen mestarillisesti, hienolla valtiollisella vaistolla ja pienellä ivalla asettaa rinnatusten tällaisia vastakohtia. Romassa vielä tänään vakuuttavat ukkosta salamoiva paavi ja pannaan julistettu kuningas joka aamu toisilleen mitä parhainta naapurisopua. Mahonkipuinen tarjoilupöytä oli täynnä kaikellaisia astioita. Vanha, kunnianarvoisa paikka, jolla oli varma suosionsa, osotti tällä halveksivansa uusimpia hotellitapoja.
Siellä kokoontui eräänä iltana jälleen ne viisi ystävystä, jotka yhdessä viettivät kevättä Romassa, nim. virkavapaa lähettiläs Josephin Leclerc, tohtori ja historioitsija Goubin, Nicole Langelier, vanhaa parisilaista Langelier-sukua, jonka jäsenet olivat olleet kirjanpainajia ja humanisteja, insinööri Jean Boilly ja Hippolyte Dufresne, joka oli vapaa, joutilas ja rakasti taidetta. He olivat juuri palanneet kävelyretkeltään forumilla, missä tehtiin edelleen kaivostöitä, ja istuivat nyt jutellen ja maistellen olkiverhoon puetuista pulloista chiantiviiniä.
— Se on totta, sanoi Nicole Langelier, että monet menettävät rohkeutensa katsellessaan tulevain tapausten syviin kuiluihin. Muuten on varmaa, että meidän aivan riittämättömät tietomme jo tapahtuneista seikoista eivät anna meille kyllin riittävää aineistoa voidaksemme tehdä varmat johtopäätökset tulevista asioista. Mutta kun nyt joka tapauksessa inhimillisten yhdyskuntain menneisyys on meille osittain tunnettu, niin ei näiden yhdyskuntain tulevaisuus, joka on jatkoa ja luonnollinen seuraus niiden menneisyydestä, ole meille kokonaan mahdoton edeltäpäin nähdä. Meille ei ole mahdotonta ottaa huomioon määrätyitä yhteiskunnallisia ilmiöitä ja niistä olosuhteista, joiden vallitessa ne jo ovat syntyneet, nähdä edeltäpäin niitä olosuhteita, joiden vallitessa ne jälleen ilmenevät ja kehittyvät. Me voimme vertailla meidän aikanamme alkavia tapaussarjoja niihin samallaisiin, jotka menneinä aikoina jo ovat päättyneet, ja tehdä siitä johtopäätöksiä tulevaisuuteen nähden.
Kun esim. pannaan merkille, että vaan noin sata vuotta sitten teollisuuspääoma voittoisasti seurasi käsityöläisten ja talonpoikain pikkupääomia, niin tulee houkutelluksi etsimään sitä muotoa, jonka tulee seurata pääomaa; kun tutkitaan sitä tapaa, millä feodalismin rasituksista ja vaivoista on päästy, niin voidaan käsittää, mitenkä vastaisuudessa voidaan lunastaa ne tuotantovälineet, jotka nykyään muodostavat yksityispääoman. Kun tutkii niitä suurenmoisia valtiokoneistoita, jotka nykyään ovat voimassa, niin luo itselleen määrätyn käsityksen siitä, minkälaisiksi sosialistiset tuotantotavat vastaisuudessa voivat kehittyä, ja kun tällä tavalla jokseenkin monissa kohdissa on tarkastellut inhimillisen teollisuuden nykyisyyttä ja menneisyyttä, niin voi todennäköisten syiden nojalla, vakuuttavien tosiseikkain puutteessa, ratkaista, pääseekö kollektivismi jonakin päivänä voimaan, ei siitä syystä, että se olisi oikeudenmukainen — sillä ei ole mitään syytä uskoa oikeuden voittoon —, vaan sen vuoksi, että se on välttämätön seuraus nykyisestä tilasta, kapitalistisen kehityksen tuote.