"Minun täytyy laskeutua siihen", sanoi hän sitte.
Hän katsoi seinäkelloa — se oli seitsemän illalla — ja arveli sen pistävän silmiin, jos hän olisi jo vuoteessa. Tekeytyä sairaaksi, sitä ei ollut ajattelemista, jakobiinilainen keittäjätär olisi kavaltanut hänet.
Hän jäi hetkiseksi seisomaan mietteissään, sitte riisuutui hän viattomuuden vilpittömän ylevällä levollisuudella silmieni edessä, laskeutui vuoteeseen ja käski minun riisua takkini, kenkäni ja kravattini.
"Teidän täytyy näytellä rakastajani osaa", sanoi hän, "olemme olevinamme, kuin yllätettäisiin meidät äkkiä. Teillä ei muka ole aikaa laittaa pukuanne järjestykseen. Teidän täytyy avata ovi paitahihasillanne ja tukka epäjärjestyksessä."
Valmistuksemme olivat juuri suoritetut, kun joukko tuli kiroillen alas portaita.
Onneton Planchormet alkoi niin kiivaasti vapista, että koko vuode tärisi. Lisäksi hengitti hän vielä niin raskaasti, että sen täytyi kuulua melkein käytävään saakka.
"Vahinko", sanoi Madame de Luzy, "olin niin iloinen aatteestani. Mutta emme tahdo joutua epätoivoon, vaan luottakaamme Jumalan apuun."
Oveen lyötiin nyrkillä, niin että se tärisi.
"Kuka siellä?" kysyi Pauline.
"Ettekö voisi odottaa hetkisen?"