Silloin koputettiin ovelle. Pauline tunsi keittäjättärensä äänen, joka huusi hänelle, erään kaupungin virkamiehen olevan kansalliskaartin kera puutarhan ovella ja vaativan sisäänpääsyä, toimittaakseen kotitarkastuksen.
"He väittävät, että Planchormet on talossa", lisäsi tyttö. "Tiedän kyllä hyvin, ettette sellaista petturia päästäisi taloonne, mutta he eivät tahdo uskoa minua."
"Hyvä, laske heidät vaan sisään", huusi madame de Luzy hänelle ovesta, "anna heidän tarkastaa koko talo kellarista ullakkoon saakka."
Kun Planchormet kuuli tämän puheen, pyörtyi hän seinäverhonsa takana. Suurella vaivalla onnistuin herättämään hänet tunnoilleen, valelemalla hänen ohimoitaan vedellä. Tämän tapahduttua, sanoi nuori rouva hänelle hiljaa:
"Ystäväni, luottakaa minuun. Uskokaa, että me naiset olemme viekkaita."
Ja levollisuudella, kuin olisi hän toimittanut tavallista, jokapäiväistä tehtävää, siirsi hän vuoteen, joka oli alkovissa, hiukan esiin ja asetti minun avullani kolme patjaa siten, että alimaisen ja päällimäisen väliin seinän viereen jäi tyhjä sija.
Hänen tätä tehtävää toimittaessaan, kuulimme voimakasta melua rapuilla, raskaiden askelten ja karkeiden äänien kaikuvan talossa. Se oli meille kaikille kauhea hetki, mutta vähitellen vetäytyi melu ylimpään kerrokseen.
Silminnähtävästi nuuskivat he ensiksi, jakobiinilaisen keittäjättären johtamana, ullakon. Katto rutisi, kuultiin kirouksia ja raakaa naurua, iskuja pyssynperällä ja potkuja ovea vastaan.
Me hengitimme keveämmin, mutta ei ollut aikaa kadottaa. Kiirehdin Anton
Planchormetia ryömimään tyhjään paikkaan matrassien välissä.
Madame de Luzy katseli meitä ja pudisti päätään. Vuode vinoonsysättyine patjoineen näytti varmasti epäilyttävältä. Hän koetti asettaa sitä kuntoon, mutta onnistumatta.