"Pelastakaa minut, älkää hyljätkö minua… He tulevat — — — He ovat lyöneet oveni säpäleiksi, hävittäneet puutarhani — He tulevat — —"
II
Se oli Planchormet, vanha filosoofi, joka asui viereisessä talossa. Kun madame de Luzy tunsi hänet, kysyi hän hiljaa:
"Onko keittäjättäreni teidät nähnyt? Hän on jakobiinilainen."
"El kukaan ihminen ole nähnyt minua!"
"Jumalan kiitos."
Madame veti hänet kerallaan makuuhuoneeseensa ja minä seurasin heitä. Pitäisi keksiä piilopaikka, johon Planchormet voisi kätkeytyä pariksi päiväksi tahi kumminkin vähintäin pariksi tunniksi; oli kysymyksessä ajan voittaminen hänen takaa-ajajiensa eksyttämiseksi. Päätettiin, että minä tarkastaisin talon ympäristöä ja antaessani sovitun merkin, pakenisi ystäväparkamme puutarhan pikkuportin kautta.
Tuskin voi hän enää pysyä pystyssä. Kauhu oli niin lamauttanut hänen jäsenensä. Hän koetti selittää meille, että häntä, pappien ja kuninkaan vihollista, vainottiin siksi, koska hänen epäiltiin monsieur de Cayotten kanssa tehneen salaliiton perustuslakeja vastaan ja olleen yhdentenäneljättä päivänä elokuuta puolustamassa Tuileria. Mutta se oli katala parjaus. Totuus oli, että Lubin vainosi häntä vihassaan — Lubin, hänen entinen teurastajansa, joka tahtoi kostaa siksi, että hän oli opettanut häntä punnitsemaan paremmin lihojaan, ja joka nyt johti puhetta entiseltä teuraspenkiltään.
Hän luuli näkevänsä itsensä Lubinin, kun hän sammalsi hänen nimensä sortuneella äänellä ja kätki kasvot käsiinsä.
Ja todellakin kuultiin nyt askeleita rapuilla. Madame de Luzy sysäsi salvan eteen ja kätki vanhuksen espanjalaisen seinän taakse.