"Me kuolemme kaikki yhdessä. Miksi olen minä suruisampi, ja miksi on sieluni niin täynnä levottomuutta, kun kaikki nämä toiset naiset ottavat kuoleman yhtä keveästi kuin elämänkin?"
Hän itki läpi koko yön, maatessaan olkisäkillään.
II
Kaksikymmentä päivää on kulunut — hitaasti ja yksitoikkoisesti. Piha, jossa ainoastaan rakastavaiset etsivät pimeyttä ja yksinäisyyttä, on tänä iltana autio. Fanny ei ole enää voinut sietää käytävän ummehtunutta ilmaa ja on istuutunut pienelle nurmikummulle akasian juurella. Akasia seisoo täydessä kukassaan ja täyttää ilman suloisella lemulla.
Kirjainten alla, jotka Autoinette on kaivertanut puuhun, näkee hän paperin, joka on kiinnitetty neulalla. Tästä paperista lukee hän runoilija Bigéen seuraavat säkeet, hänen, joka istuu aivan kuin hänkin vankilassa:
Varjossa tämän puun sai koetuksen
aikoina viattomat sydämet
lemmessä huolihinsa lohdutuksen
ja unhottivat kopin murehet.
Ken kerran aikain iloisempain tullen
ahtauteen tämän pihan seisattuu, —
oi, kuollut lauluniekka laulaa sullen:
sä pidä kunniassa jalo puu.
Se onpi kaihot sielun kidutetun onnekkain tyydytyksin palkinnut, on juonut kyynelhelmet ahdistetun ja onni on sen alla asunut.
Kun hän oli sen lukenut, vaipui hän syviin unelmiin. Hän kävi ajatuksissaan läpi koko elämänsä — rauhaisesti ja tasaisesti on se kulunut, hän on ilman rakkautta mennyt naimisiin, huvittaen päiviään musiikilla ja runoudella, hän on oppinut tuntemaan ainoastaan ystävyyden, vakavan, intohimottoman ystävyyden. Ja sitte on tullut mies, joka häntä rakasti, hän on antanut itseään rakastaa, mutta kuulumatta miehelleen kokonaan. Ja vasta nyt vankilassa tuntee hän, mitä hänen miehensä rakkaus olisi voinut olla hänelle.
Ja ajatus, että hän oli nyt kuoleva, saattoi hänet epätoivoon. Hänestä oli, kuin helmeilisi kuolon kylmä hiki jo hänen otsallaan. Sanomattoman tuskan valtaamana, käänsi hän katseensa taivasta kohden ja sammalsi: