"Jumalani, anna minulle vaan toivo takaisin!"
Samassa hetkessä kuuli hän keveitä askeleita, jotka lähestyivät häntä. Se oli Rosine, vanginvartijan tytär, joka etsi häntä täältä, voidakseen puhella hänen kanssaan salaisesti:
"Kansalainen", sanoi kaunis tyttö, "huomisillalla odottaa sinua mies, joka rakastaa sinua, Avenue de l'Observatoiressa. Ota tämä paketti, siinä ovat vaatteet, joita tavallisesti käytän. Sinun tulee vetää ne yllesi illallisen aikana huoneessasi. Olemme melkein yhtä suuret ja molemmat vaaleita. Pimeässä on meitä vaikea erottaa toisistamme. Eräs vartijoista on rakastettuni, hän on liitossa kanssamme, hän tulee huoneeseesi ja tuo sinulle korin, jota minun on tapana käyttää ostoksilla ollessani.
"Sitte menet alas portaita, jotka vievät isäni huoneeseen. Hänellä on avain. Talo ei ole siltä puolen lukittu eikä vartioitu. Sinun täytyy vaan varoa, ettei isäni näe sinua. Rakastettuni käyttäytyy sinua kohtaan ja puhuu sinulle, kuin menijä olisin minä. Hän sanoo:
"'Näkemiin, kansalainen Rose, voisit toki olla hiukan herttaisempi minua kohtaan.'
"Sitte menet aivan rauhallisena katua alaspäin. Minä menen samalla pääkäytävää ja me kohtaamme toisemme vuokra-ajurin luona, joka vie meidät määrätylle paikalle."
Fannylle olivat nämä sanat kuin lempeä kevätilma, joka ympäröi häntä.
Sanomaton halu vapauteen ja elämään paisutti hänen rintaansa.
Hän tunsi edeltäpäin koko pelastuksen ihanuuden. Ja ajatellessaan, että rakkaus viittoi hänelle, painoi hän kätensä rintaansa vasten. Mutta vähitellen pääsi harkinta jälleen voitolle.
Hän katsoi tyttöön lujasti ja sanoi: "Sanokaapa, miksi tahdotte niin uhrautua minun tähteni. Tehän ette tunne minua ollenkaan."