"Antakaa anteeksi kiittämättömyys", sanoi hän. "Tyttäreni ei tahdo tulla. 'En voi enää kestää hänen katsettaan', sanoi tyttäreni, 'se koskisi minuun kipeästi. En tahdo häntä koskaan nähdä — koska hän on osottanut enemmän rohkeutta kuin mies, jota rakastan. — Mutta hän on jalomielinen, hän tulee antamaan minulle anteeksi'." Sitte lisäsi hän. "Unohtakaa kiittämättömyys!" Lupasin hänelle koettaa sitä, ja pidinkin sanani. Seuraavan ajan tapahtumat auttoivat minua.
Toukokuun kahdesneljättä päivä kaikkine kauhuineen oli ryöstänyt viimeisenkin armahduksen toiveen.
Minut annettiin ilmi pahimpana salaliittolaisista, koska olin kirjevaihdossa herttua von Puybonnen kanssa. Elämäni ja vapauteni olivat ainaisessa vaarassa. Ja tätä tilaa en voinut sietää pitemmältä.
Niinpä kirjottauduin sotaanmenevien listaan. Kutsuttiin kokoon satakaksikymmentätuhatta miestä kahdeksantoista ja kahdenkymmenenviiden vuoden väliltä. Brumairekuun seitsemäntenä, vuonna II lähdin matkaan Nancyyn, yhdistyäkseni rykmenttiini. Minua miellytti sotainen varustukseni: kypäri päässä ja reppu seljässä.
Vähän väliä käännyin ja heitin vielä katseeni suureen kaupunkiin, jossa olin niin paljo kärsinyt ja niin paljo rakastanut. Sitte pakotin kyyneleet takasin ja astuin edelleen. Vihdoin aloin laulaa marseljeesia, päästäkseni surullisten tunteitteni herraksi.
Ensimäisen päivämarssin jälkeen sain yömajan talonpoikien luona. He näyttivät minulle erään tallin, jossa nukuin oivallisesti olkivuoteella. Herättyäni seuraavana aamuna, ajattelin:
"Olipa tämä hyvä ajatus. Guillotinin olen nyt välttänyt. Luulen että rakkaus Amélieen on nyt voitettu. Minusta tuntuu melkein kuin en olisi häntä koskaan rakastanutkaan.
"Minulla ei nyt enää ollut mitään muuta peljättävänä kuin itävaltalaisien kuulat. — Brindamour ja Trompelamort ovat oikeassa, ei löydy mitään kauniimpaa tointa kuin sotamiehen toimi. Mutta kuka olisi sitä ajatellut, kun kerran abbé Lamodonin kukkivien omenapuiden alla opiskelin latinaa, — että minä vielä kerran puolustaisin tasavaltaa? — Oi isä Féval, mitä tulet sinä sanomaan siitä, että pikku Pierresi menee sotaan?"
Seuraavassa levähdyspaikassa laittoi eräs ystävällinen rouva minulle hyvän vuoteen, koska olin hänen poikansa näköinen. Oleskelin silloin erään eläkettä nauttivan aatelisnaisen luona, joka antoi minun sateen ja myrskyn aikana nukkua tavara-aitassaan. Hän näytti muuten pitävän tasavallan edestä taistelijoita rosvoina. Meusen rannalla kohtasin vihdoin osastoni. Saatuani miekkani, olin hyvin onnellinen ja näytin vähintään jalkaa suuremmalta. Mutta älkää naurako minulle sentähden — varmaan, turhuutta se oli, mutta eikö se ole turhuus, joka tekee meistä sankareja? Saatuamme tuskin varustuksemme valmiiksi, annettiin meille käsky lähteä Maubeugeen.
Pimeänä yönä saavuimme Sambren rannalle. Virran toisella puolen olevalla kukkulalla näimme vihollisten leiritulien vilkkuvan. Tätä nähdessäni löi sydämeni haljetakseen.