Pelko tavallisesti kannusti herra Larissea rohkeimpaan tekoon. Hän on minulle perästäpäin tunnustanut, että hän tuona hetkenä oli tuskin voinut pidättää huutoa: "Eläköön kuningas."
Mutta todellisuudessa ei hän huutanut sitä, vaan vastasi ylpeästi, ettei hän ole vallankumoukselle yhtään kiitollisuuden velassa, koskapa se on pannut peruukit ja puuterit viralta ja koska hän on väsynyt ainaiseen pelkoon.
"Ottakaa pääni", lisäsi hän, "tahdon ennemmin kuolla kun elää alituisessa pelossa."
Tämä puhe saattoi Bistac täydellisesti hämilleen. Sitte vaati saksienterottaja, jonka aivoissa näytti työskentelevän ajatusten sekamelska, meitä poistumaan.
"Menkää nyt, kansalaiset, sanoi hän, älkääkä unohtako, että tasavalta tarvitsee tätä" — samalla viittasi hän otsaansa.
Rouva Berthemetin veli päästettiin seuraavana päivänä vapauteen. Amélien äiti osotti lämpimin sanoin minulle kiitollisuuttaan. Hän syleili minua, syleileminen oli muuten hänen erikoisalansa.
"Teillä on oikeus saada Amélien kiitollisuus", sanoi hän lopuksi. "Hänen täytyy itsensä lausua se teille. Te olette pelastanut hänen enonsa elämän, ja teidän rohkeutenne ansaitsee suurimman kiitoksen."
Samassa meni hän noutamaan tytärtänsä.
Jäin yksin huoneeseen ja odotin. Kysyin itseltäni, olisiko minulla rohkeutta nähdä häntä jälleen. Horjuin pelon ja toivon välillä ja kärsin sanomattomasti.
Noin viiden minuutin perästä palasi rouva Berthemet yksin.