"Kansalaiset", sanoi hän, "jos tuotte esiin muodollisuuksia tyydyttävän todistuksen, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Olen täällä virkamiehenä ja on minun siis ainoastaan katsottava muodollisuuksien täyttämistä. Mutta tahdon sanoa teille: Miehellä, joka omistaa älynlahjan ja ymmärryksen, ei ole oikeutta jättää Parisia tänä aikana. Sillä — sillä, nähkääs, kansalaiset —"
Hän vitkasteli hetkisen, sitte koetti hän ilmaista ajatuksensa vastaavilla eleillä.
"Nähkääs, me emme tarvitse ainoastaan tätä" — (mäin sanoen ojensi hän paljaan jäntevän käsivartensa) — "vaan myös tätäkin" — (tässä viittasi hän sormellaan otsaansa). Sitte puhui hän synnynnäisestä älystään ja valitti, etteivät vanhempansa olleet hänelle antaneet parempaa kasvatusta. Vihdoin ryhtyi hän meidän selitystämme allekirjottamaan. Huolimatta hänen hyvästä tahdostaan, vaati se kotvan aikaa. Hänen parhaallaan ollessa tässä hommassa, astui saliin Bistac, entinen ovenvartija. Hän ei näyttänyt lainkaan yhtä hyväntahtoiselta kuin saksienterottaja. Kun hän näki meidät, rypisti hän otsansa ja hänen sieramensa laajenivat; hän vainusi meissä ylimysmielisiä.
"Kuka sinä olet?" kysyi hän minulta.
"Pierre Aubier!"
"No, Pierre Aubier, kuvitteletko nukkuvasi tänä yönä vuoteessasi."
Säilytin täydellisesti mielenmalttini, mutta seuralaiseni alkoi koko ruumiiltaan vapista. Bistac huomasi sen ja unohti minut kokonaan, käydäkseen Larisse raukan kimppuun.
"Sinähän näytät aivan kavaltajalta", sanoi hän julmalla äänellä. "Mitä tointa harjoitat?"
"Parturi, palvelukseksenne, kansalainen!"
"Kaikkien parturien joukossa ei löydy ainoatakaan kunnon tasavaltalaista."