"Mutta minähän en tunne tuota herraa!"
"En minäkään", vastasin, ja se oli täysin totta.
Olin arvostellut oikein Larissen luonteen. Hän oli voitettu. Kovassa pelossaan oli hän valmis syöksymään vaaraan. Otin hänen kätensä, ja hän seurasi minua vastustelematta.
"Te viette minut kuolemaan", sanoi hän hiljaa.
"Ei, maineeseen ja kunniaan", vastasin.
Se tepsi. Hän tunsi itsensä ilmeisesti mielistellyksi. Muuten näytti hänellä olevan jonkunlaista tietoa kirjallisuudesta, sillä äkkiä päästi hän käteni irti ja sanoi:
"Mutta antakaahan minun toki pukea parhaimpani päälleni. Muinaisaikana oli tapana koristaa uhrit kukilla. Sen olen lukenut almanakasta."
Hän otti sinisen puvun piirongistaan, ja kun hän oli pukeutunut, lähdimme matkaan.
Kirkon oven edessä, johon oli kirjoitettu: "Vapaus, tasa-arvoisuus, veljeys tahi kuolema" — kohosi kylmä hiki Larisse raukan otsalle. Kumminkaan ei hän kääntynyt takaisin.
Eräs kansalainen, joka makasi melkein tyhjien pullojen välissä, valveutui vaivoin, kysyäkseen, mitä tahdoimme. Sitten neuvoi hän meidät vallankumouksellisen aluetoimikunnan luo. Tunsin komitean, sillä olin jo pari kertaa ollut täällä herra Berthemetin kanssa. Esimiehenä oli eräs pieni ravintoloitsija Rue de la Truanderin varrelta. Jäseniin kuuluivat muiden muassa saksienterottaja ja ovenvartija, nimeltä Bistac. Tällä kertaa jouduimme saksienteroittajan kanssa tekemisiin. Hän otti meidät vastaan ylöskäärityin hihoin ja näytti olevan hyväsydäminen mies.