Hyvät herrat, jättäkäämme sikseen moraali ja myötäsyntyiset aatteet, jotka ovat ylen ikäviä asioita, ja palatkaamme Aasinnahan isään, joka on aurinko.
RAIMUND.
Muistattehan, että hän elätti tallissaan mitä jaloimpien, kauniilla loimilla varustettujen, "kullasta ja kirjo-ompeluksista kankeiden" hevosten joukossa "aasia, joka oli luotu niin omituiseksi, etteivät sen pahnat olleet milloinkaan likaiset, vaan joka aamu kauniiden kultarahain peitossa". No niin, tämä itämainen aasi on auringonratsu, ja ne kultakolikot, joihin sen pahnat peittyvät, tarkoittavat niitä valoläikkiä, joita päivänpaiste luo tunkeutuessaan lehväin lomitse. Sen nahka on erikoinen, pilvenlonkaa merkitsevä vertauskuva. Aamurusko verhoutuu siihen ja häviää. Muistattehan sen soman kohtauksen, jossa taivaansiniseen hameeseen puetun Aasinnahan näkee kaunis prinssi, joka tirkistää avaimenreiästä? Tuo prinssi, kuninkaan poika, on auringonsäde…
LAURA.
Joka tuikahtaa ovenraosta, toisin sanoen kahden pilven välitse, eikö totta?
RAIMUND.
Paremmin ei voisi sanoa, serkkuseni, ja havaitsenpa, että ymmärrätte ihailtavan hyvin vertailevaa mytologiaa. — Ottakaamme kaikkein yksinkertaisin satu, tuo tarina nuoresta tytöstä, jonka suusta suikahtaa kaksi ruusua, kaksi helmeä ja kaksi timanttia. Tämä nuori tyttö on aamurusko, joka saa kukat puhkeamaan ja valaa niihin kastetta ja valoa. Hänen ilkeä sisarensa, joka oksentaa konnia, on usva. — Lieden poron tuhrima Tuhkimo on aamurusko, jota pilvet himmentävät. Nuori prinssi, joka ottaa hänet puolisokseen, on aurinko.
OKTAVIUS.
Siniparran vaimot ovat aamuruskoja, Aasinnahka on aamurusko, nuori tyttö, jonka suusta pursuaa ruusuja ja helmiä, on aamurusko. Tuhkimus on aamurusko. Te ette puhu muusta kuin aamuruskoista.