RAIMUND.
Ei. Prinsessa Ruusunen, Saapasjalkakissa ja Peukaloinen liittyvät erääseen toiseen arjalaiseen legendaryhmään, joka vertauskuvallisesti esittää talven ja kesän taistelua, luonnon uudistumista, tuota ikuista seikkailua, jonka sankarina on universaalinen Adonis, maailman ruusu, joka lakkaamatta kuihtuu ja jälleen kukoistaa. Prinsessa Ruusunen ei ole mikään muu kuin Asteria, Latonan heleä sisar, hän on Cora ja Proserpina. Kansan mielikuvitus kulki onnekasta latua pukiessaan valon siihen elävään hahmoon, jota valo maan päällä hellimmin hyväilee, nimittäin nuoren tytön hahmoon. Minä puolestani pidän metsän nukkuvasta prinsessasta, jota ajatellessani johtuu mieleeni Vergiliuksen Eurydike ja Eddan Brunhilde. Toista pistää käärme, toista orjantappuranpiikki, ja molemmat pelastuvat ikuisen varjon maasta: kreikattaren vapauttaa runoilija, Skandinaavian naisen soturi, kumpikin rakastuneita. Myyttien valosankarien yhteisenä kohtalona on vaipua tainnoksiin jonkin terävän esineen, orjantappuranokaan, pedon kynnen tai kehrävarren pistosta. Eräässä miss Freren löytämässä dekaanilaisessa legendassa pieni tyttö saa piston kynnestä, jonka eräs rakshasa on jättänyt oveen. Hän vaipuu kohta hengettömäksi. Ohikulkeva kuningas syleilee ja lämmittää häntä. Näille talven ja kesän, varjon ja valon, yön ja päivän näytelmille on ominaista, että ne alkavat yhä uudelleen. Perraultin esittämä satu alkaa jälleen siitä, mihin sen luulisi päättyvän. Prinsessa ottaa prinssin miehekseen ja tästä avioliitosta syntyy kaksi poikaa, pieni Päivä ja pieni Sarastus, Hesiodoksen Aithra ja Hemeros, tai, jos niin haluatte, Plioibos ja Artemis. Prinssin poissaollessa hänen äitinsä, syöjätär, rakshasa eli yön hirmu, uhkaa niellä ylhäiset lapset, molemmat nuoret valot, jotka pelastaa palaava kuningas-aurinko. Prinsessa Ruususella on läntisessä Ranskassa maalaissisar. Hänen tarinansa kertoo koruttomasti eräs vanha laulu, jossa jumalallinen legenda on ehtinyt äärimmäiseen alennustilaansa. Jos väliasteet puuttuisivat, olisi mahdotonta tuntea laulun ryysytyttöä siksi taivaalliseksi valoksi, joka talvella riutuu ja keväällä jälleen elpyy. Persialaisten suuressa kertomarunoelmassa Shahnamessa tutustumme sankariin, jonka kohtalo muistuttaa Prinsessa Ruususen kohtaloa. Isfendiar, jota ei mikään miekka kykene haavoittamaan, saa silmäänsä kuolettavan piston orjantappurapiikistä. Skandinaavisen Eddan kertomus Balderista osoittaa Prinsessa Ruususeen verrattuna vieläkin yllättävämpiä yhtäläisyyksiä.
Kuten kuninkaantyttären kätkyen ympärille kerääntyneet haltijattaret vannovat kaikki jumalat tekevänsä jumalallisen lapsen, Balderin vahingoittumattomaksi maan päällä. Mutta vaaroja ajatellessaan kuolemattomat unohtavat mistelin, joka ei kasva maassa, aivan samoin kuin kuningas ja kuningatar unohtivat eukon, joka kehräsi heidän linnansa tornissa. Prinsessaa pistää kehrävarsi; mistelinoksa surmaa Balderin.
"Siinä makasi maassa Balder, kuolleena, ja hänen ympärillään kasoittain miekkoja, tulisoihtuja, keihäitä ja peitsiä, joita jumalat olivat huvikseen singonneet kohti asein vahingoittumatonta Balderia. Mutta hänen rintaansa oli työntynyt kuolettava mistelinoksa, jonka Loke oli antanut Hoderille ja jonka Hoder ampui mitään pahaa aavistamatta."
LAURA.
Kaikki tuo on erittäin kaunista; mutta ettekö tiedä mitään sanoa pienestä Pouffe-koirasta, joka oli prinsessan vuoteessa? Minusta se on kovin soma: se kasvoi markiisitarten sylissä, ja minä kuvittelen rouva de Sévignén sitä hyväilleen kädellään, joka osasi kirjoittaa mitä kauneimpia kirjeitä.
RAIMUND.
Teidän mieliksenne suomme pienelle koiralle taivaalliset esi-isät. Me juonnamme sen suvun juuret Saramasta, koirasta, joka vainuaa aamunkoitteen, ja Seirios-koirasta, tähtien vartijasta. Onhan siinä luullakseni ylhäisyyttä kerrakseen. Minä tyydyn mainitsemaan vain yhden oksan tätä suurta sukupuuta. Suomalaisen oksan, pienen Ilo-koiran, jolle sen emäntä sanoo kolme kertaa:
"Menehän, pikku koiraseni, katsomaan, eikö kohta päivä koita."
Kolmannella kerralla aamu sarastaa.