Äitini on usein sanonut minulle:
— Et voi kuvitella, millainen Marcelle'in puoliso oli: apina, marakatti, kiireestä kantapäähän keltaisiin puettu marakatti. Hän ei osannut kunnolla mitään kieltä. Hän osasi vain hieman kaikkia, ja ilmaisi ajatuksensa huudoin, elein ja silmänmulkauksin. Totuuden nimessä on myönnettävä, että hänen silmänsä olivat erittäin kauniit. Äläkä erehdy luulemaan, lapsukaiseni, että hän oli saarilta, lisäsi äitini; hän oli ranskalainen, kotoisin Brestistä, ja hänen nimensä oli Dupont.
Ohimennen sopii huomauttaa, että äitini nimitti "saariksi" kaikkea, mikä ei kuulu Eurooppaan. Se saattoi epätoivoon isäni, joka oli kirjoittanut erinäisiä vertailevan kansatieteen alaan kuuluvia teoksia.
— Marcelle, jatkoi äitini, Marcelle oli silmittömästi ihastunut mieheensä. Ensi aikoina tuntui aina siltä, kuin olisi häirinnyt käydessään heidän luonaan. Marcelle oli onnellinen kolme, neljä vuotta. Sanon onnellinen, sillä onhan maku kovin erilainen. — Mutta hänen ollessaan Ranskassa käymässä…, sinä et sitä muista, olit liian pieni.
— Vielä mitä, äiti, minä muistan sen varsin hyvin.
— No niin! Hänen täällä ollessaan tuo murjaani siellä saarilla tottui inhoittaviin tapoihin: hän juopotteli merimieskapakoissa huonojen naisten seurassa. Häntä lyötiin puukolla. Saatuaan sen tietää Marcelle heti lähti kotiin. Hän hoiti miestään osoittaen samaa verratonta intoa kuin kaikessa muussakin toiminnassaan. Mutta miehelle sattui verensyöksy, johon hän kuoli.
— Eikö Marcelle palannut Ranskaan? Äiti, miksi en ole sen koommin nähnyt kummitätiäni?
Tähän kysymykseen äitini vastasi hämillään:
— Jäätyään leskeksi hän tutustui Rio de Janeirossa meriupseereihin, jotka tekivät hänelle paljon vääryyttä. Marcelle'ista ei saa ajatella pahaa, lapsukaiseni. Hän oli erikoinen nainen, hän ei käyttäytynyt niinkuin muut. Kävi kumminkin vaikeaksi ottaa häntä vastaan.
— Äiti, minä en ajattele pahaa Marcelle'ista. Mutta sanohan, mihin hän on joutunut.