— Asian laita on näin, poikaseni: eräs laivastonupseeri rakasti häntä, mikä oli varsin luonnollista, ja saattoi hänet huonoon valoon, koska niin kaunis voitto hyväili hänen itserakkauttaan. Minä en mainitse upseerin nimeä; hän on nykyisin vara-amiraali, ja sinä olet useita kertoja aterioinut samassa pöydässä kuin hän.
— Mitä? Onko se V… tuo iso, punakka mies? Aivan oikein, äiti, hän kertoo päivällisten jälkeen somia naisjuttuja, tuo amiraali!
— Marcelle rakasti häntä mielettömästi ja seurasi häntä kaikkialle. Ymmärräthän, poikani, etten tunne tätä juttua ihan tarkoin. Mutta loppu oli kamala. He olivat molemmat Amerikassa, en voi täsmälleen sanoa missä, sillä maantieteelliset nimet eivät ole milloinkaan pysyneet muistissani. Upseeri oli häneen väsynyt, jätti hänet jonkin tekosyyn nojalla ja palasi Ranskaan. Odottaessaan häntä takaisin Marcelle luki eräästä Pariisin lehdestä, että upseeri oli nähty teatterissa erään näyttelijättären seurassa. Marcelle ei voinut hillitä itseänsä, vaan astui laivaan, vaikka olikin kuumeessa. Hän kuoli matkalla, poikaseni, ja kummitäti rukka kiedottiin palttinaan ja viskattiin mereen.
Niin kertoi äitini. Enempää en asiasta tiedä. Mutta joka kerta, kun taivas on lempeän harmaa ja tuuli vienosti huokailee, rientää aatokseni kohti Marcelle'ia ja minä puhelen hänelle näin:
— Kiusattu sielu parka, sinä, joka harhailet vanhaa valtamerta, missä maan ensimmäinen rakkaus liekkui, kallis varjo, oi kummitätini ja haltijattareni, sinua siunaa rakastajistasi uskollisin, ainoa kenties, joka sinua vielä muistelee! Ole siunattu siitä lahjasta, jonka laskit kehtooni vain sen yli kumartumalla, ole siunattu siitä, että ilmaisit vasta aukenevalle aatokselleni ne tenhoisat tuskat, joita kauneus tuottaa käsittäjälleen, sinua siunaan minä, jonka lapsena nostit maasta etsimään silmiesi väriä. Se lapsi oli onnellisin, ja rohkenenpa sanoa: paras ystäväsi. Hänelle sinä annoit enemmän kuin kenellekään muulle, sinä antelias nainen, sillä sinun sylisi avautuessa avautui hänelle unelmain ääretön maailma.
7.
Huomautus, kirjoitettu päivänkoitteessa.
Siinä on talvisen yön sato, muistelmaini ensimmäinen lyhde. Antaisinko sen hajaantua tuuleen? Eikö ole parempi sitoa se ja kantaa riiheen? Luulenpa, että siitä tulee hyvää ravintoa ihmismielille.
Ihmisistä parhain ja oppinein, herra Littré, toivoi jokaisella perheellä olevan oman arkiston ja oman opettavaisen historiansa. "Siitä saakka", sanoi hän, "kun hyvä viisaustiede on opettanut minua ylenmäärin kunnioittamaan perintä tietoa ja säilyttämistä, olen usein valittanut, etteivät keskiajan porvarilliset perheet tulleet laatineeksi vaatimattomia muistikirjoja, joihin olisivat merkinneet kotoisen elämänsä tärkeimmät tapahtumat ja joka olisi siirtynyt polvesta polveen niin kauas kuin sukua oli olemassa. Kuinka mielenkiintoisia olisivatkaan ne muistiinpanot, jotka olisivat säilyneet meidän aikoihimme! Kuinka paljon kadonneita huomioita ja kokemuksia olisikaan pelastettu, kunhan olisi viitsitty nähdä vähän vaivaa!"
No niin, minä puolestani olen täyttänyt viisaan vanhuksen toivomuksen: nämä lehdet säilytetään Nozière'in perheen muistiinpanojen alkuna. Älkäämme kadottako mitään mennyttä. Vain menneisyyden avulla rakennetaan tulevaisuutta.