Isoäiti Nozière.
Sinä aamuna isä näytti säikähtyneeltä. Äiti hätäili ja puhui hiljaisella äänellä. Ruokasalissa neuloi ompelijatar mustia vaatteita.
Aamiainen oli alakuloinen; kuiskuteltiin. Arvasin varsin hyvin, että jotakin erikoista oli tapahtunut.
Vihdoin virkkoi äitini, joka oli kokonaan mustissa ja hunnun peittämä:
— Tulehan, kultaseni.
Minä kysyin, minne olimme menossa. Hän vastasi:
— Pekka, kuuntelehan, mitä sanon. Sinun isoäitisi… tiedäthän, isäsi äiti… on kuollut tänä yönä. Me menemme sanomaan hänelle jäähyväiset ja suutelemaan häntä viimeisen kerran.
Minä huomasin, että äiti oli itkenyt. Tiedonannon vaikutus minuun oli varsin voimakas, sillä se ei ole vielä nytkään, monien vuosien kuluttua, ehtinyt häipyä. Toisaalta se oli niin epämääräinen, että minun on mahdoton ilmaista sitä sanoin. En voi edes sanoa, että vaikutelmani oli murheellinen. Ainakaan ei murhe tuntunut ollenkaan säälimättömältä. Ainoa sana, joka ehkä jossakin määrin voi vastata tätä kaikista todellisuusaineksista vapaata vaikutelmaa, on haaveellinen.
Pitkin matkaa minä ajattelin isoäitiäni voimatta kumminkaan käsittää, mitä hänelle oli tapahtunut. Kuollut! Minä en aavistanutkaan, mitä se saattoi merkitä. Tunsin vain, että hetken vakavuus johtui siitä.
Selitettävissä olevan mielenlumeeu vaikutuksesta olin surutaloa lähestyessämme huomaavinani, että isoäitini kuolema oli vaikuttanut koko ympäristöön, että katujen aamuinen hiljaisuus, naapurien keskustelut, ohikulkijain nopea käynti ja sepän moukarien jyske johtuivat isoäitini kuolemasta. Tähän aatokseen, joka valtasi minut kerrassaan, yhdistin puitten kauneuden, ilman lauhkeuden ja avaruuden hohteen — kaikki seikkoja, jotka huomasin ensi kerran.