Minä tunsin vaeltavani salaperäistä tietä, ja kuu kadunkäänteessä sukelsi näkyviini tuttu pieni puutarha huvimajoilleen, valtasi minut jonkinlainen pettymys, koska niissä ei ollut mitään erikoista. Linnut lauloivat.
Minua peloitti. Silmäsin äitiäni ja huomasin, että hänen katseensa, jossa ilmeni uskonnollista arkuutta, suuntautui erääseen kohtaan, johon minäkin siirsin katseeni.
Isoäidin huoneen ikkunaruutujen ja valkoisten uudinten läpi hohti valo, heikko, kalpea valo, joka häilähteli. Kirkkaassa päivänpaisteessa valo näytti niin kaamealta, että painoin pääni alas päästäkseni sitä näkemästä.
Me nousimme kapeita puuportaita ja kuljimme läpi huoneiston, jossa vallitsi syvä hiljaisuus. Kun äitini ojensi kätensä avatakseen huoneen oven, teki mieleni pidättää hänet… Me astuimme huoneeseen. Nojatuolissa istuva nunna nousi ja päästi meidät vuoteen pääpuolelle. Isoäitini lepäsi siinä, silmät suljettuina.
Minusta hänen päänsä näytti raskaalta kuin kivi, niin syvälle se oli painunut pielukseen! Kuinka selvästi hänet näinkään! Valkea myssy peitti hänen hiuksiansa; hän ei näyttänyt niin vanhalta kuin tavallisesti, vaikka olikin kalvennut.
Hänen olisi voinut luulla nukkuvan! Mutta mistä johtui tuo pieni pilkallinen ja itsepintainen hymy, jota oli kovin ikävä nähdä?
Minusta tuntui siltä, kuin hänen silmäluomensa olisivat hieman värähdelleet, epäilemättä sen vuoksi, että niihin lankesi lekuttava valo kahdesta lekuttavasta, pöydällä seisovasta kynttilästä, joiden vieressä olevalla lautasella uiskenteli puksipensaan oksa pyhässä vedessä.
— Suutele isoäitiäsi, virkkoi äiti.
Minä kurotin huuliani. Kokemallani kylmäntunnolla ei ole nimeä eikä tule milloinkaan olemaan.
Katseeni painui alas. Äiti kuului nyyhkyttävän.