Kerronpa teille, mitä olin keksinyt ihan omin neuvoin hänen vielä eläessään.
Isoäiti oli kevytmielinen, isoäidin moraali oli löyhä, isoäiti ei ollut lintua hurskaampi. Olisittepa nähneet, kuinka hän katseli pyörein silmin äitiä ja minua, kun me sunnuntaina lähdimme kirkkoon. Hän hymyili sille totisuudelle, jota äiti osoitti käsitellessään tämän ja tulevaisen maailman asioita. Hän antoi minulle helposti anteeksi hairahdukseni, ja luulenpa että hänessä oli naista antamaan anteeksi suurempiakin syntejä kuin minun. Hänellä oli tapana sanoa minusta:
— Siitä tulee toisenlainen veitikka kuin isästä.
Hän tahtoi sanoa, että minä tulisin kuluttamaan nuoruuteni tanssimalla ja rakastumalla sataan tuhanteen neitoseen. Hän imarteli minua. Ainoa ominaisuuteni, jonka hän hyväksyisi, jos vielä olisi maan päällä (hän olisi nyt sadan kymmenen vuoden ikäinen), on helppo elämänlaatuni ja onnellinen suvaitsevaisuuteni, joista en ole maksanut liikaa luopuessani muutamista moraalisista ja poliittisista uskomuksista. Mainittuihin ominaisuuksiin liittyi isoäidissäni luonnollisen sulon viehätys. Hän kuoli tietämättä niitä omistavansa. Minä olen kehnompi sikäli, että tiedän olevani suvaitseva ja seuramielinen.
Hän oli kahdeksannentoista vuosisadan lapsia, minun isoäitini. Sen voi hänestä hyvin huomata. Vahinko, ettei hänen muistelmiansa ole kirjoitettu. Hän itse ei siihen kyennyt. Mutta eikö isäni olisi pitänyt se tehdä sensijaan että mittaili papualaisten ja bushmannien pääkalloja?
Caroline Nozière syntyi Versaille'issa huhtikuun 16 p:na 1772; hänen isänsä oli lääkäri Dussuel, jonka älyä ja kuntoa Cabanis piti arvossa. Vuonna 1786 Dussuel hoiti perintöprinssiä, joka oli sairastunut lievään tulirokkoon. Kuningattaren vaunut vierivät joka päivä Luciennes'iin hakemaan häntä pienestä tupapahasesta, jossa hän eleli kirjoineen ja kasvikokoelmineen kuin mikäkin Jean-Jacques'in oppilas. Eräänä päivänä vaunut palasivat tyhjinä; tohtori oli kieltäytynyt lähtemästä. Seuraavana päivänä kuningatar virkkoi hänelle ärtyisesti:
— Olitteko unohtanut meidät, hyvä herra!
— Teidän Majesteettinne, vastasi Dussuel, moitteenne loukkaa minua; mutta se tuottaa kunniaa luonnolle ja minun tulee antaa se anteeksi äidille. Olkaa huoletta, minä hoidan poikaanne niin hyvin kuin osaan. Mutta eilen minun oli pakko viipyä erään talonpoikaisvaimon lapsivuoteen ääressä.
Vuonna 1789 Dussuel julkaisi kirjasen, jota en voi avata tuntematta kunnioitusta enkä lukea hymyilemättä. Sen nimi on Kansalaisen toivelmat ja esilauselmana Miseris succurrere disco. Aluksi tekijä sanoo köyhässä majassaan toivottelevansa ranskalaisille kaikkea hyvää. Sitten hän vilpittömin mielin määrittelee yleisen onnellisuuden ehdot, jotka sisältyvät viisaaseen, perustuslakien turvaamaan vapauteen. Hän lopettaa kehoittamalla tunnekykyisiä ihmisiä olemaan kiitolliset Ludvig XVI:lle, vapaan kansansa hallitsijalle, ja ennustaa uutta kultakautta.
Kolme vuotta myöhemmin häneltä mestattiin potilaat, jotka olivat samassa hänen ystäviänsä, ja hänet itse, maltilliseksi epäiltynä, vietiin Sèvres'in komitean käskystä Versailles'issa sijaitsevaan fransiskaaniluostariin, joka oli muutettu vankilaksi. Hän saapui sinne pölyn peittämänä ja pikemmin vanhan maankiertäjän kuin lääkäri-filosofin näköisenä. Hän laski lattialle pienen pussin, joka sisälsi Raynalin ja Rousseaun teokset, vaipui tuolille ja huokasi: