— Tämäkö on viisikymmen-vuotisen moitteettomuuteni palkka?
Ihastuttavan kaunis nuori nainen, jota hän aluksi ei ollut huomannut, kantoi hänen luokseen pesuvadin ja sienen ja virkkoi:
— Meidät luultavasti teloitetaan, hyvä herra. Sallitteko minun odottaessamme pestä kasvonne ja kätenne? Te olette ihan villin näköinen.
— Tuntehikas nainen, huudahti vanha Dussuel, pitikö minun kohdata teidät näissä rikoksen majoissa! Teidän ikänne, kasvonne ja käytöksenne sanoo minulle, että olette viaton.
— Ainoa rikokseni on, että olen itkenyt parhaimman kuninkaan kuolemaa, vastasi kaunis vanki.
— Ludvig XVI:lla oli ansioita, virkkoi esi-isäni, mutta millainen olisikaan hänen maineensa, jos hän olisi pysynyt loppuun saakka uskollisena yleville perustuslaeille!…
— Mitä, herra, huudahti nuori nainen heiluttaen märkää sientänsä, tehän olettekin jakobiini, kuulutte ryövärien puolueeseen!…
— Entä te, rouva, kuulutteko te Ranskan vihollisten ryhmäkuntaan? huokasi puoleksi pesty Dussuel. Voiko ylimysnaisessakin olla tuntehikkuutta?
Pesijän nimi oli de Laville. Hän oli ollut surupuvussa kuninkaan kuoleman johdosta. Niiden neljän kuukauden aikana, jotka he viettivät yhdessä lukkojen takana, hän lakkaamatta soimasi toveriaan ja vaivasi päätänsä voidakseen häntä palvella. Vastoin odotusta ei heidän päitään leikattu; heidät vapautettiin edustaja Battelier'n lausunnon nojalla ja rouva de Laville'ista tuli sittemmin isoäitini paras ystävä. Isoäiti oli silloin yhdenkolmatta vuoden ikäinen ja ollut jo kolme vuotta naimisissa. Hänen miehensä oli kansalainen Danger, Ylä-Reinin vapaaehtoispataljoonan ajutantti.
— Kaunis mies, sanoi isoäitini, mutta minä en ole varma siitä, tuntisinko hänet kadulla.