Nukkukaa, rakkaani, nukkukaa!
Nel mezzo del cammin di nostra vita…
Raukenevan takkatulen ääressä minä uneksin kuvitellen, että tämä asumuksemme, jonka eräästä kammiosta loistaa yölampun värähtelevä valo ja josta huokuu puhtaita henkäyksiä, on yksinäinen majatalo tämän valtatien varrella, jonka puoliväliin jo olen ehtinyt.
Nukkukaa, rakkaani, huomenna lähdemme jälleen matkalle!
Huomenna! Oli aika, jolloin tuossa sanassa mielestäni piili kauneinta tenhovoimaa. Sitä lausuessani näin outojen ja lumoavien hahmojen sormellaan minulle viittovan ja kuiskaavan: "Tule!" Silloin, silloin minä rakastin elämää! Minä luotin siihen kauniisti kuin rakastaja ainakin osaamatta ajatella, että hän voisi muuttua minulle ankaraksi, hän, joka sittenkin on säälimätön.
Minä en häntä syytä. Hän ei ole minua haavoittanut, niinkuin monia muita. Onhan hän minua joskus sattumalta hyväillytkin, tuo suuri välinpitämätön! Sen sijaan, mitä hän on minulta ottanut tai kieltänyt, on hän minulle antanut aarteita, joitten rinnalla kaikki haluamani on vain tuhkaa ja savua. Kaikesta huolimatta minä olen kadottanut toivon enkä voi enää kuulla sanottavan: "huomiseen asti!" tuntematta levottomuutta ja haikeutta.
Ei! Minä en enää luota entiseen ystävääni elämään. Mutta minä rakastan sitä yhä. Niin kauan kuin näen hänen jumalaisen hohteensa väikkyvän kolmen rakkaani otsilla, niin kauan sanon häntä kauniiksi ja siunaan häntä.
On hetkiä, jolloin kaikki minua oudostuttaa, hetkiä jolloin jokapäiväisimmätkin asiat värisyttävät minua salaperäisyydellään.
Niinpä minusta tuntuu tällä hetkellä, että muisti on ihmeellinen kyky ja että menneisyyden ilmisaaminen on yhtä hämmästyttävää ja paljoa parempaa kuin tulevaisuuden aavistaminen.
Muistelo on oikea siunaus. Yö on tyyni, olen kasannut lieden kekäleet ja kohentanut tulta.