Valittava ääni kuului vastaavan:
— Jumalan nimessä! Voivat kuulla. Laupias isä! Armahtakaa minua, hyvä rouva.
— Herra Alcide, jatkoi isoäitini, kuinka olettekaan minua säikyttänyt! Teistä ei kuulunut enää mitään; minä luulin teidän kirolleen, ja kun ajattelin makaavani kuolleen päällä, olin sata kertaa pyörtymäisilläni. Herra Alcide, te ette käyttäydy hyvin minua kohtaan. Kun ei ole kuollut, pitää sanoa jotakin, jumaliste! Minä en anna teille milloinkaan anteeksi, että olette minua niin säikyttänyt.
Eikö hän ollut mainio, minun isoäitini, hoivatessaan herra Alcide parkaa? Seuraavana päivänä hän vei miehen piiloon Meudoniin ja pelasti hänet sievästi.
Ei olisi luullut filosofi Dussuelin tyttären helposti uskovan ihmeisiin tai eksyvän yliluonnollisen maailman rajoille. Hänessä ei ollut uskonnosta hiventäkään, ja hänen hieman niukka terve järkensä ei sietänyt mitään salaperäistä. Siitä huolimatta tämä ymmärtäväinen henkilö kertoi jokaiselle halukkaalle kuulijalle erään ihmeellisen tapauksen, jonka todistajana hän itse oli ollut.
Käydessään tapaamassa isäänsä Versailles'in tutkintovankilassa hän oli tutustunut rouva de Laville'iin, joka oli siellä pidätettynä. Päästyään vapaaksi viimeksimainittu asettui asumaan rue de Lancryn varrelle, samaan taloon kuin isoäitini. Huoneistoilla oli yhteinen porrastasanne.
Rouva de Laville'in luona asui hänen nuori sisarensa nimeltä Amélie.
Amélie oli kookas ja kaunis. Hänen kalpeissa kasvoissaan, joita piiritti kaunis tumma tukka, asui verrattoman ihana ilme. Hänen silmänsä, täynnä kaihoa tai hehkua, näyttivät etsivän jotakin tuntematonta.
Jo lapsuus- ja nuoruusiän rajoilla oli luostarissa kasvatettu Amélie saanut kokea rakkauden tuskia. Hän ei löytänyt tunteilleen vastakaikua, ja hänen oli ne salattava.
Hän näytti surun masentamalta. Ilman erikoista syytä hän saattoi puhjeta kyyneliin. Toisinaan hän pysyi päiväkausia tylsän liikkumattomana, toisinaan taas luki ahmien hartauskirjoja. Omien haavekuviensa kalvamana hän vääntelehti sanomattomissa tuskissa.