Saatuaan lausutuksi nuo sanat — omituisella, puolittain laulavalla äänellä — hän kiljahti kauhusta ja kaatui hervottomana lattiaan. Hän oli mennyt tajuttomaksi.
Raatihuoneen istuntosalissa murskasi pistoolinlaukaus samana hetkenä
Robespierre'in leuan siten lopettaen hirmuvallan ajan.
Isoäitini, joka oli vapaa-ajattelija, uskoi lujasti tuohon ilmestykseen.
— Kuinka sen selitätte?
— Minä selitän sen huomauttamalla, että isoäitini, niin vapaa-ajattelija kuin olikin, uskoi sangen lujasti perkeleeseen ja ihmissuden olemassaoloon. Nuorena koko tämä noituus häntä huvitti, ja hän oli, kuten sanotaan, aika allakantekijä. Myöhemmin hän alkoi peljätä paholaista, mutta liian myöhään: se ei päästänytkään irti, hän ei voinut enää olla uskomatta.
Thermidorin yhdeksäs päivä teki Laneryn kadun pienen yhteiskunnan elämän siedettäväksi. Isoäitiäni muutos kovin miellytti, mutta hänen oli mahdoton kantaa kaunaa vallankumouksen miehille. Hän ei heitä ihaillut — hän ei ihaillut ketään muuta kuin minua — mutta ei heitä vihannutkaan; hänen päähänsä ei milloinkaan juolahtanut vaatia heitä tilille sen pelon johdosta, jonka olivat hänelle aiheuttaneet. Kenties oli syynä se, etteivät he olleet hänelle mitään pelkoa aiheuttaneet. Tämä vuorostaan johtui ennen kaikkea siitä, että isoäitini oli "sininen", sininen sielultaan. Ja asiahan on niin kuin entinen mies sanoi, että siniset pysyvät aina sinisinä.
Danger niitti sill'aikaa mainetta kaikilla tappotantereilla. Aina menestyen hän oli armeija-osastonsa etunenässä, puettuna komeaan univormuunsa, kun tykinkuula hänet surmasi huhtikuun 20 p:nä 1808, Abensbergin kauniissa taistelussa.
Sanomalehdet kertoivat isoäidilleni, että hän oli leski ja että urhea kenraali Danger "oli haudattu laakereihinsa".
Isoäitini huudahti:
— Mikä vahinko! Niin kaunis mies!