Seuraavana vuonna hän otti miehekseen herra
Hippolyte Nozière'in, oikeusministeriön ensimmäisen kanslistin, rehdin ja hilpeän miehen, joka soitti huilua aamuisin kello kuudesta yhdeksään ja iltaisin viidestä kahdeksaan. Tällä kertaa naimaliitto onnistin hyvin. He rakastivat toisiaan ja osasivat olla toisilleen suvaitsevaiset, koska heillä oli riittävästi ikää. Caroline antoi Hippolyte'ille anteeksi hänen iankaikkisen huilunsa. Hippolyte puolestaan jätti huomiotta ne oikut, joita Caroline'issa ilmeni. He olivat onnelliset.
Isoisäni Hippolyte Nozière on kirjoittanut teoksen Vankilatilastoa, Pariisissa, Kuninkaallisessa kirjapainossa 1817-19, 2 nid. 4:o sekä Naurun jumalantyttäret, uusia lauluja, Pariisissa, tekijän kustantamana 1821.
Luuvalo rasitti häntä kovin voimatta kuitenkaan hävittää hänen hilpeyttään tai edes estää häntä soittamasta huilua. Lopulta se hänet surmasi. Minä en ole häntä nähnyt. Mutta hänen muotokuvansa riippuu huoneeni seinällä: hän on siinä sinisessä puvussa, kähäränä kuin karitsa ja leuka uponneena äärettömään kaulaliinaan.
— Minä suren häntä viimeiseen hetkeeni asti, sanoi isoäitini kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä, oltuaan silloin jo viitisentoista vuotta leskenä.
— Olette oikeassa, armollinen rouva, virkkoi hänelle eräs vanha ystävä: Nozière'illâ oli kaikki ne ansiot, jotka kuuluvat kunnon aviomiehelle.
— Kaikki ansiot ja kaikki puutokset, epäilemättä, vastasi isoäitini.
— Täytyykö siis täydellisessä aviomiehessä välttämättä olla puutoksia?
— Kuinkas muuten! huudahti isoäitini olkapäitään kohauttaen; hänessä ei saa olla virheitä, ja sehän on suuri puutos se!
Hän kuoli heinäkuun neljäntenä päivänä 1853, yhdennelläyhdeksättä ikävuodellaan.