— Pojassa, jolla ei ole veljiä eikä sisaria, kehittyy täällä yksinäisyydessä haaveiluhalu, joka käy hänelle ajanpitkään haitalliseksi. Yksinäisyys kiihoittaa hänen mielikuvitustaan, ja minä olen jo havainnut, että hänen päänsä on täynnä harhakuvitelmia. Samanikäiset lapset, joiden seuraan hän koulussa joutuu, suovat hänelle tilaisuuden elämänkokemusten hankkimiseen. Hän oppii heiltä, millaisia ihmiset ovat — hän ei voi sitä oppia sinulta ja minulta, joita hän pitää holhoushenkinänsä. Toverit ovat hänelle yhdenvertaisia, joita on toisinaan surkuteltava ja puolustettava, toisinaan kehoitettava tai vastustettava. Heidän joukossaan hän tottuu yhteiskunnalliseen elämään.
— Ystäväiseni, virkkoi äiti, etkö pelkää, että lasten joukossa on pahoja?
— Pahat, vastasi isä, ovat usein hyödyksi, jos hänellä on älyä, sillä hän oppii erottamaan ne hyvistä, mikä taito on kovin tarpeellinen. Muuten voit itse käydä kaupunginosamme eri kouluissa ja valita niiden joukosta sellaisen, jossa käyvien lasten kasvatus vastaa sitä, minkä olet kyennyt antamaan pojallemme. Ihmisluonto on aina sama, mutta eri ihmisten "ylöskasvatus", kuten ennen sanottiin, vaihtelee melkoisesti eri paikoissa. Monen sukupolven aikana suoritettu sivistystyö kehittelee erinomaisen aran kukan, ja tämä kukka, jonka tuottaminen on vaatinut vuosisadan, voi tuhoutua muutamassa päivässä. Hienostumattomat lapset tärvelisivät kosketuksellaan poikamme sivistyksen, itse siitä hyötymättä. Ajatusten aateluus on Jumalasta, tapojen aateluus hankitaan esimerkin avulla ja sen vakiinnuttaa perinnöllisyys; se on nimiaateluutta arvokkaampi, se on luonnollinen ja todistaa oikeutuksensa omalla miellyttävyydellään, jotavastoin toisen todistamiseen tarvitaan vanhoja papereita, joista ei tahdo mitenkään saada selkoa.
— Olet oikeassa, ystäväni, vastasi äiti. Minä lähden jo huomenna etsimään lapsellemme hyvää koulukotia. Valitsen sen neuvosi mukaan ja hankin varmuuden sen vauraudesta, sillä rahahuolet häiritsevät kasvattajan mieltä ja tekevät hänet luonteeltaan ärtyiseksi. Mitä arvelet naishenkilön johtamasta koulukodista, ystäväni?
Isä ei vastannut.
— Mitä siitä arvelet? kysyi äiti uudelleen.
— Se on seikka, jota tulee harkita, virkkoi isä.
Hän istui nojatuolissaan kirjoituspöytänsä ääressä vaipuneena tarkastelemaan pientä luuta, jonka toinen pää oli terävä, toinen ihan rosoinen. Hän pyöritteli sitä kädessään ja samalla epäilemättä myöskin ajatuksissaan, joten minä kulkusineni häivyin kerrassaan olemattomiin.
Äiti nojasi tuolin selustaan ja mietti edelleen vast'ikään lausumaansa ajatusta.
Tohtori näytti hänelle pientä luunkappaletta ja virkkoi: