— Tämä hammas on kuulunut ihmiselle, joka eli mammutin aikaan, jääkaudella, luolassa, joka muinoin oli karu ja autio, mutta nykyään on villin viinin ja kultalakan peittämä. Sen läheisyydessä on jo useita vuosia ollut sievä valkoinen rakennus, jossa me asuimme kaksi kesäkuukautta avioliittomme ensimmäisenä vuonna. Ne olivat onnelliset kuukaudet. Sieltä löytyi vanha piano, sinä soitit Mozartia päiväkaudet, ja niin tulvi ikkunoista henkevä, lumoava musiikki, elähdyttäen tuota laaksoa, jossa luolaihminen oli kuullut ainoastaan tiikerin kiljuntaa.
Äiti painoi päänsä isän olkapäälle. Isä jatkoi:
— Tämä ihminen ei tuntenut muuta kuin pelkoa ja nälkää. Hän oli eläimen kaltainen. Hänen otsansa oli matala. Kulmakarvain lihakset muodostivat kokoon vetäytyessään hirmuisia ryppyjä; leukapielet olivat suunnattoman ulkonevat; hampaat pistivät suusta esiin. Katsohan kuinka pitkä ja terävä tämä on.
— Sellainen oli ihmissuku alkujaan. Mutta vähitellen, hitain ja valtavin ponnistuksin, kävivät sukumme jäsenet, jotka eivät enää olleet niin viheliäisiä, kesymmiksi; käytäntö muovaili heidän elimiänsä. He tottuivat ajattelemaan, aivot kehittyivät ja otsa avartui. Hampaat, jotka eivät enää purreet raakaa lihaa, lyhenivät, ja leuat heikontuivat. Ihmiskasvot muuttuivat ylevän kauniiksi, ja hymy heräsi naisten huulille.
Tähän asti päästyään isä suuteli hymyilevän äidin poskea. Sitten hän kohotti luolaihmisen hampaan hitaasti päänsä yläpuolelle ja lausui:
— Muinaisajan ihminen, jonka karkeaa ja peloittavaa jäännöstä pidän kädessäni, sinun muistosi järkyttää olemustani juuria myöten. Minä kunnioitan ja rakastan sinua, sinä esi-isäni! Mittaamattomassa menneisyydessä, jonka helmassa lepäät, ottaos vastaan kiitollisuuteni vakuutus. Minä tiedän, mitä olen sinulle velkaa. Tiedän, että sinun ponnistuksesi ovat pelastaneet minut monesta onnettomuudesta. Sinä tosin et ollenkaan ajatellut tulevaisuutta, hämärässä mielessäsi häilähteli heikko älyn liekki; sinä osasit ajatella ainoastaan ravintoasi ja turvallisuuttasi. Kumminkin olit ihminen. Epäselvä ihanne kannusti sinua kohti sitä, mikä on ihmisille hyvää ja kaunista. Sinä elit viheliäisesti, mutta et elänyt suotta, sillä siirsit elämän, joka oli itsellesi ollut kauhea, hieman siedettävämpänä lapsillesi. He vuorostaan pyrkivät sitä yhä parantamaan. Kaikki he ovat lisänneet ihmisen taitoja: mikä keksi jauhinkiven, mikä pyörän. He ovat kaikin vaivanneet päätänsä, ja aikakaudesta toiseen jatkuva lukemattomien henkien ponnistelu on luonut ihmeitä, jotka nyt kaunistavat elämää. Joka kerta, kun keksivät jonkin taidon tai oppivat uuden työtavan, he samalla lisäsivät siveellistä kauneutta ja loivat hyveitä. He antoivat naiselle hunnun, ja ihmiset tajusivat heti kauneuden arvon.
Tähän asti ehdittyään isä laski esihistoriallisen hampaan kirjoituspöydälleen ja syleili äitiä.
Hän puhui vieläkin. Hän lausui:
— Niinpä saamme kiittää heitä kaikesta, jopa rakkaudestakin!
Minun teki mieleni koskettaa tuota hammasta, joka oli innostanut isääni minulle käsittämättömiin lausuntoihin. Minä lähestyin pöytää siepatakseni sen. Mutta kulkusteni helinä käänsi isän huomion minun puoleeni. Hän katsoi minuun vakavasti, sanoen: