— Neiti hyvä, vastasin minä, olen kovin tyytyväinen. Nyt tiedän murheenne syyn. Te rakastatte Jeanne rukkaa, joka lepää kuolleena kylässä, ajattelette vain häntä, olette surullinen ettekä ollenkaan huomaa mitä me oppilaat teemme?
Otaksumani, ikävä kyllä, ei häntä miellyttänyt; hän silmäili minua vihaisesti:
— Jeanne on kuvitelma. Te olette hölmö. Antakaa risti takaisin ja palatkaa paikallenne.
Minä palasin itkien paikalleni. Tällä kertaa minä itkin itseäni ja täytyy tunnustaa, ettei näissä uusissa kyynelissä ollut sitä suloisen nautinnon vivahdusta, joka oli liittynyt Jeanne'in vuoksi vuodattamiini. Huolestumistani lisäsi eräs seikka: en voinut aavistaakaan, mitä kuvitelma oli; Fontanet ei tiennyt sen enempää.
Kotiin tultuani tiedustelin asiaa äidiltä.
— Kuvitelma, sanoi äiti, kuvitelma on valhe.
— Mikä vahinko, äiti, sanoin minä, että Jeanne on valhetta.
— Mikä Jeanne? kysyi äiti.
— Kylän neidoista Jeanne oli kaunihin.
Minä kerroin Jeanne'in tarinan niin hyvin kuin osasin.