Äiti ei virkkanut mitään, mutta minä kuulin hänen kuiskaavan isän korvaan:
— Mitä surkeata lapselle opetetaankaan!
— Surkeata, todellakin surkeata, vastasi isä. Mutta mitä luuletkaan sellaisen vanhanpiian ymmärtävän kasvattamisesta? Olen itse suunnitellut kasvatusjärjestelmän, jonka esitän sinulle piakkoin. Järjestelmän mukaan on Pekan ikäistä poikaa opetettava tuntemaan niiden eläinten ominaisuuksia, joita hän vieteiltään ja älyltään muistuttaa. Hän kykenee käsittämään koiran uskollisuuden, norsun uhrautuvaisuuden, apinan pahanilkisyyden. Niistä on hänelle kerrottava, eikä Jeanne'ista, kylästä ja kelloista, joissa ei ole tervettä järkeä.
— Olet oikeassa, sanoi äiti. L,apsi ja eläin ymmärtävät hyvin toisiaan, he ovat kumpikin lähellä luontoa. Mutta usko minua, ystäväiseni, on olemassa eräs asia, jonka lapset oivaltavat vieläkin paremmin kuin apinain juonet, nimittäin suurten henkilöiden kauniit teot. Sankarillisuus on selvä kuin päivä pienelle pojallekin. Jos Pekalle kerrotaan urhean ritarin kuolemasta, niin hän käsittää sen, Jumalan avulla, yhtä hyvin kuin sinä ja minä.
— Päinvastoin, sanoi isäni huokaisten. Minä olen sitä mieltä, että sankarillisuus on käsitettävä eri tavoin, ajasta, paikasta ja henkilöistä riippuen. Mutta vähätpä siitä; uhrautumisessa on tärkeätä itse uhrautuminen. Jos antaumuksen hehku on pelkkää mielenlumetta, on antaumus siitä huolimatta todellinen, ja sellainen todellisuus on loistavin koriste, jolla ihminen voi kaunistaa henkistä viheliäisyyttään. Sinun luonnollinen ylevä mielisyytesi, rakas ystäväni, on kirkastanut sinulle nämä totuudet paremmin kuin kokemus ja harkinta minulle. Minä sovitan ne järjestelmääni.
Niin keskustelivat tohtori ja äiti.
Viikkoa myöhemmin minä kirjoitin viimeisen kerran kivitauluuni ankaran hälinän vallitessa:
Niin vaipui hautaan Malfilâtre, hän kuoli nälkähän.
Me erosimme yht'aikaa, Fontanet ja minä, neiti Lefort'in lastentarhasta.
6.