Teutobochus.
Minusta näyttää mahdottomalta, että ihminen voi olla ihan jokapäiväinen, jos hän on kasvanut Pariisin rantalaitureilla, Louvre'in ja Tuileries'n tienoilla, lähellä Mazarinin palatsia, mainehikkaan Seine-virran vierellä, joka virtailee vanhan Pariisin katonharjain ja torninhuippujen välitse. Siellä levittelevät kirjojen, muinaiskalujen ja vaskipiirrosten kauppiaat näkyviin valtaisen määrän mitä kauneimpia taideteoksia ja mitä mielenkiintoisimpia menneitten aikojen muistoja. Lasikkojen omituinen viehätys ja huvittava sekasorto kiehtoo silmää samoinkuin mieltäkin. Ohikulkija, joka osaa nähdä, vie niistä aina mukaansa jonkin aatoksen, niinkuin lintu kiidättää oljenkorren pesäänsä.
Se on maailman kaunein paikka, sillä siellä on puita ja kirjoja ja ohi astelevia naisia.
Minun lapsuuteni aikana näillä markkinoilla oli vanhanaikaisia huonekaluja, vanhoja vaskipiirroksia, tauluja ja kirjoja, veistettyjä tarjoilupöytiä, itämaisia porsliinimaljakoita, emaljipiirroksia, maalattua fajanssia, kultapäärmettä, kirjailtuja kankaita, kuvikkaita seinä verhoja, kuvitettuja kirjoja ja sahviaanisiteisiä ensipainoksia paljon runsaammin kuin nykyjään. Nuo viehättävät esineet olivat tarjona hienovaistoisille harrastelijoille ja tiedemiehille, joiden ei silloin vielä tarvinnut kilpailla välikauppiaitten ja näyttelijättärien kanssa. Ne olivat tuttuja Fontanet'lle ja minulle jo niinä aikoina, jolloin meillä vielä oli leveät kirjaillut kaulukset, lyhyet housut ja paljaat pohkeet.
Fontanet asui Bonaparten kadun kulmassa, missä hänen isänsä asianajokonttori sijaitsi. Vanhempaini huoneisto kosketti Chimayn palatsin kylkirakennusta. Me olimme, Fontanet ja minä, naapurit ja ystävät. Lähtiessämme lupapäivinä Tuileries'n puistoon leikkimään me kuljimme Voltaire'in rantalaituria pitkin, astellen näitä viisauden maita vanne kädessä ja pallo taskussa, tarkastellen myymälöitä vanhain herrain tavoin ja muodostellen itsellemme omia käsityksiä noista merkillisistä esineistä, jotka polveutuivat menneisyydestä, salaperäisestä menneisyydestä.
Me kuljeskelimme, pengoimme kirjalaatikoita ja katselimme kuvia.
Se huvitti meitä kovin. Mutta täytyy tunnustaa, ettei Fontanet kunnioittanut näitä vanhoja tavaroita siinä määrin kuin minä. Hän naureskeli nähdessään muinaisaikuisia parranajoastioita ja pyhiä piispoja, jotka olivat menettäneet nenänsä. Fontanet oli niistä ajoista alkaen se edistyksen mies, jonka olette kuulleet puhuvan edustajakamarin korokkeelta. Hänen halveksivat huomautuksensa karsivat selkäpiitäni. Minua ei ollenkaan miellyttänyt, että hän nimitti piipunpesiksi vanhojen omituisia muotokuvia. Minä olin vanhoillinen. Siitä on minuun jäänyt jotakin: koko filosofiani on pysyttänyt minut vanhojen puiden ja maalaispappien ystävänä.
Minua erotti Fontanet'sta vielä taipumukseni ihailemaan sitä, mitä en ymmärtänyt. Minä ihailin hieroglyfejä, ja kaikki, tai lähes kaikki, oli minulle hieroglyfimäistä. Fontanet sitävastoin halusi tarkastella esinettä ainoastaan mikäli tajusi sen käytännön. Hän sanoi: "Näetkös, siinä on sarana, se aukee. Siinä on ruuvi, sen voi irroittaa." Fontanet oli täsmällinen luonne. On kuitenkin lisättävä, että hän kykeni haltioitumaan katsellessaan taisteluja esittäviä maalauksia. Kulku Beresinan poikki vavahdutti häntä. Asekauppiaan myymälä kiinnitti meidän kummankin mieltä. Kun peitsien, kilpien ja haarniskain keskeltä ilmestyi näkyviimme herra Petit-Prêtre, vyötäisillään viheriä esiliina, ja kun hän Vulcanuksen tavoin ontuen nouti työpajansa perältä muinaisaikaisen miekan, jonka sitten laski pöydälle ja ruuvasi viilapenkkiin puhdistaakseen sen terää ja korjatakseen kahvaa, niin me olimme varmat siitä, että näimme jotakin suurenmoista; herra Petit-Prêtre näytti meistä sadan kyynärän pituiselta. Me seisoimme ääneti, nenät ikkunanruudussa. Fontanet'n mustat silmät loistivat, ja hänen ruskeiden, sievien kasvojensa ilme vilkastui.
Iltasella muisto meitä kovin innostutti ja tuhansia haaveellisia suunnitelmia iti aivoissamme.
Fontanet sanoi minulle kerran: