— Oletpa aika unikeko! virkkoi äitini nauraen.
Minä olin tosiaankin mainio nukkuja.
Hiljattain, rantakatua mitellessäni, näin piirroskauppiaan myymälässä erään niitä omituisia vihkosia, joissa lotringilainen Callot harjoitteli hienoa ja pistävää piirrintänsä ja jotka ovat tulleet harvinaisiksi. Minun lapsuuteni aikana eräs vaskipainosten kauppias, muori Mignot, meidän naapurimme, paperoi niillä kokonaisen seinän, ja minä katselin niitä joka päivä kävelylle mennessäni ja sieltä palatessani; minä ravitsin silmiäni noilla kummituksilla, ja kun olin tullut makuulle pieneen korkeareunaiseen vuoteeseeni, näin ne uudelleen ymmärtämättä, että ne olivat vanhoja tuttavia. Millainen velho olitkaan, Jacques Callot!
Pieni vihko, jota selailin, herätti minussa jälleen eloon kokonaisen kadonneen maailman, ja minä tunsin mielessäni leijuvan ikäänkuin tuoksuvaa tomua, jonka keskellä liikkui rakkaita varjoja.
2.
Valkopukuinen nainen.
Noina aikoina asui kaksi naishenkilöä samassa talossa kuin mekin, kaksi naishenkilöä, joista toinen oli puettu aivan valkoisiin, toinen aivan mustiin.
Älkää kysykö minulta olivatko he nuoria; minä en silloin sellaisia asioita ymmärtänyt. Mutta minä muistan heidän tuoksuneen hyvältä ja muistan heillä olleen kaikenlaisia makupaloja. Äitini, jolla oli paljon puuhaa ja joka ei pitänyt kyläilemisestä, ei käynyt ollenkaan heidän luonansa. Minä sitävastoin kävin siellä usein, varsinkin välipalan aikaan, sillä mustapukuinen antoi minulle leivoksia. Minä siis kävin vieraissa yksinäni. Täytyi kulkea yli pihan. Äitini piti minua silmällä ikkunasta käsin ja koputti lasiin, kun minä unohduin liian pitkäksi aikaa tarkastelemaan ajomiestä, joka suki hevostansa. Oli aika työ nousta rautakaiteisia rappusia, joiden korkeat askelmat eivät olleet laisinkaan minun pieniä sääriäni varten. Vaivani korvautuivat hyvin kohta kun pääsin naisten huoneeseen, siellä näet oli minulle tuhansia haltioitumisen aiheita. Verrattomasti merkillisimmät olivat kuitenkin ne rumat porsliininuket, jotka istuivat uunin reunalla molemmin puolin kelloa. Ne nyökyttelivät päätään ja näyttivät kieltään kuin itsestään. Sain tietää, että ne olivat kotoisin Kiinasta, ja minä päätin lähteä sinne. Ainoa vaikeus oli siinä, että hoitajattareni ei ollut oikein halukas minua sinne saattelemaan. Minä olin päässyt varmuuteen, että Kiina sijaitsi Kunniakaaren tuolla puolen, mutta minä en saanut häntä koskaan lähtemään niin kauas.
Naisten huoneessa oli vielä kukkakoristeinen lattiamatto, jolla minä riemuiten kuppelehdin, ja pieni pehmeä ja leveä sohva, josta tein milloin laivan, milloin hevosen tai ajopelit. Mustapukuinen nainen, joka luullakseni oli lihavahko, oli erittäin lempeä eikä koskaan minua torunut. Valkopukuinen oli toisinaan kärsimätön ja tuittupäinen, mutta hän nauroi hyvin sievästi. Me elimme hyvässä sovussa kaikki kolme, ja minä olin saanut päähäni, ettei kukaan muu kuin minä koskaan tulisi tähän huoneeseen, jossa oli rumat porsliininuket uuninreunalla. Valkopukuinen, jolle ilmaisin tämän ajatukseni, näytti tekevän hiukan leikkiä minusta, mutta minä olin järkähtämätön ja hän lupasi kaikki mitä minä tahdoin.
Hän lupasi. Mutta eräänä päivänä minä tapasin erään herran istumassa sohvassani, jalat minun matollani ja juttelemassa minun naisteni kanssa tyytyväisen näköisenä. Hän antoi heille kirjeenkin, jonka he palauttivat hänelle, kun olivat sen lukeneet. Tuo ei minua miellyttänyt ja minä pyysin sokerivettä, koska minun oli jano ja myöskin siitä syystä, että minut huomattaisiin. Vieras herra loi tosiaankin katseensa minuun.