— Tässä on eräs pieni naapuri, sanoi mustapukuinen.
— Se on äitinsä ainokainen, eikö totta? virkkoi herra.
— On kyllä, sanoi valkopukuinen. Mutta mistä te sen arvaatte?
— Hän on kovin hemmotellun näköinen, sanoi herra. Hän on tungetteleva ja utelias. Tälläkin hetkellä hänen silmänsä ovat auki kuin ajoportit.
Siimani olivat auki, jotta olisin paremmin nähnyt. En tahdo imarrella itseäni, mutta minä ymmärsin keskustelusta erinomaisen hyvin, että valkopukuisella oli mies, joka oli jotakin jossakin kaukaisessa maassa, että vieras oli tuonut kirjeen tältä mieheltä, että häntä kiitettiin hyväntahtoisuudestaan ja että häntä onniteltiin sen johdosta, että hänet oli nimitetty kabinetin sihteeriksi. Tuo kaikki ei minua tyydyttänyt, ja lähtiessäni minä kieltäydyin syleilemästä valkopukuista rangaistakseni häntä.
Tuona päivänä päivällistä syödessämme kysyin isältäni mikä kabinetti on. Isäni ei vastannut mitään, mutta äitini sanoi sen olevan sellaisen huoneen, jossa on paljon miehiä ja papereita. Mitä ihmettä? Minut pantiin makuulle, ja kummitukset, silmä keskellä poskea, marssivat vuoteeni ohi irvistellen pahemmin kuin koskaan ennen.
Jos luulette minun seuraavana päivänä ajatelleen herraa, jonka olin tavannut valkopukuisen naisen luona, niin erehdytte; minä olin sydämestäni hänet unohtanut ja hänen syynsä on, ettei hän ole kokonaan minun muististani kadonnut. Mutta hänpä rohkeni näyttäytyä kahden ystävättäreni luona. Minä en tiedä, tapahtuiko se kymmenen päivää vai kymmenen vuotta ensimmäisen vierailuni jälkeen. Minä taivun tällä hetkellä uskomaan, että se sattui kymmenen päivän jälkeen. Hän oli hämmästyttävä, tuo herra, joka sillä tavoin anasti minun paikkani! Minä tarkastelin häntä tällä kertaa lähemmin enkä huomannut hänessä mitään miellyttävää. Hänellä oli hyvin kiiltävä tukka, mustat viikset, musta poskiparta, sileäksi ajeltu leuka, jonka keskessä oli kolo, hoikka vartalo, hienot vaatteet ja kaiken tämän lisäksi tyytyväinen ilme. Hän puhui ulkoministerin kabinetista, teatterikappaleista, muodista ja uusista kirjoista, illanvietoista ja tanssiaisista, joissa hän oli turhaan etsinyt näitä naisia. Ja nuo vielä häntä kuuntelivat! Olipa sekin keskustelua! Eikö hän voinut puhua niinkuin puhui minulle mustapukuinen sellaisista maista, joissa vuoret ovat karamellia ja joet limonaadia?
Kun hän oli lähtenyt, niin mustapukuinen sanoi hänen olevan ihastuttavan nuoren miehen. Minä sitävastoin sanoin häntä vanhaksi ja rumaksi. Tämä nauratti kovin valkopukuista. Eihän siinä oikeastaan mitään naurettavaa ollut. Mutta asia oli se, että hän nauroi sille mitä sanoin tai ei minua ollenkaan kuunnellut. Valkopukuisella oli nämä kaksi vikaa puhumatta eräästä kolmannesta, joka saattoi minut epätoivoon: hän itki, itki, itki. Äitini oli sanonut minulle, etteivät isot ihmiset itke koskaan. Ah, hän ei ollut nähnyt niinkuin minä valkopukuista hervahtaneena nojatuoliinsa, kirje avoinna polvillaan, pää heitettynä taaksepäin ja nenäliina silmillään. Tuo kirje (löisin nyt vetoa, että se oli nimetön kirje) toi hänelle paljon surua. Se oli vahinko, sillä hän osasi 1 nauraa niin hyvin! Nämä kaksi vieraskäyntiäni saivat minut ajattelemaan, että minun piti pyytää 1 häntä vaimokseni. Hän sanoi minulle, että hänellä 1 oli iso aviomies Kiinassa ja että hänellä nyt tulisi 1 olemaan pieni puoliso Malaquais'n rantakadulla. 1 Asia oli valmis; hän antoi minulle leivoksen.
Mutta herra mustine poskipartoineen palasi sangen usein. Eräänä päivänä, kun valkopukuinen jutteli minulle, että hän tuottaisi Kiinasta sinisiä kaloja ja ongen, jolla saisin niitä pyydystää, ilmaantui herra jälleen ja otettiin vastaan. Siitä tavasta, jolla me toisiamme katselimme, kävi selvästi ilmi, että me emme toisistamme pitäneet. Valkopukuinen sanoi hänelle, että täti (hän tarkoitti mustapukuista) oli lähtenyt pienille ostoksille Kahden Kääpiön kauppaan. Minä katselin kahta kääpiönukkea uunin reunalla enkä ymmärtänyt miksi oli tarpeellista lähteä ulos, jos tahtoi niiltä ostaa mitä hyvänsä. Mutta joka päivä ilmeni sellaisia asioita, joita oli kovin vaikea ymmärtää! Herra ei näyttänyt ollenkaan panevan pahakseen mustapukuisen poissaoloa ja sanoi valkopukuiselle tahtovansa puhua hänelle vakavasti. Valkopukuinen kohentautui keimaillen pikkusohvassaan ja antoi merkin, että hän oli valmis kuuntelemaan. Mutta herra katseli minua ja näytti hermostuneelta.
— Hän on kyllä hyvin herttainen, tuo pieni poika, virkkoi hän viimein, silittäen päätäni; mutta…