— Hän on minun pikku mieheni, sanoi valkopukuinen.
— No niin, virkkoi herra, ettekö voisi lähettää häntä takaisin äitinsä luo? Sen, mitä minulla on teille sanottavaa, tahtoisin sanoa kahden kesken.
Valkopukuinen myöntyi.
— Rakkaani, sanoi hän minulle, menehän leikkimään ruokasaliin äläkä palaa, ennenkuin minä sinut kutsun. Menehän, kultaseni!
Minä lähdin haikein mielin. Olihan se kyllä sangen merkillinen, ruokasalikin, sillä siellä oli kellotaulu, jossa näkyi meren rannalla kohoava vuori ja kirkko sinisen taivaan alla. Ja kun kello löi, niin laiva keinui laineilla, veturi vaunuineen kiiti esiin tunnelista ja ilmapallo kohosi kohti korkeuksia. Mutta kun mieli on murheellinen, niin mikään ei näytä hymyilevältä. Kellotaulu pysyikin muuten aivan liikkumattomana. Kävi ilmi, että veturi, laiva ja ilmapallo eivät lähteneetkään liikkeelle kuin joka tunnin kuluttua, ja tunti, se on pitkä! Ainakin se oli pitkä niinä aikoina. Onneksi tuli keittäjätär hakemaan jotakin astiakaapista ja nähdessään minut aivan masentuneena antoi minulle hedelmähilloa, joka lievitti sydämeni kipua. Mutta kun hillo loppui, niin minä vaivuin jälleen suruni valtaan. Vaikka kello ei ollutkaan vielä lyönyt, minä kuvittelin, että tunti toisensa jälkeen oli jo ehtinyt kasautua minun alakuloisen yksinäisyyteni ylitse. Toisin hetkin kuului korviini viereisestä huoneesta herran äänen kaiku; hän anoi hartaasti valkopukuista ja sitten hän tuntui olevan vihoissaan. Se oli oikein. Mutta eivätkö ne koskaan lopettaisi keskusteluaan? Minä painoin nenäni litteäksi ikkunaruutuun, kiskoin jouhia tuolin istuimesta, suurentelin seinäpaperin reikiä, revin verhojen tupsuja ja tein jos jotakin. Ikävystyminen on kamala asia. Vihdoin, kun en enää voinut itseäni hillitä, sipsutin äänettömästi sen huoneen ovelle, jossa porsliininuket olivat uunin reunalla, ja kohotin kättäni tarttuakseni ripaan. Minä tiesin menetteleväni tungettelevasti ja väärin, mutta olin siitä vain tavallaan ylpeä.
Minä avasin oven ja näin valkopukuisen seisovan uuniin nojaten. Herrasmies oli polvillaan hänen edessään, kädet ojossa ikäänkuin olisi aikonut sulkea hänet syliinsä. Hän oli punaisempi kuin kukonheltta; hänen silmänsä olivat pullollaan. Kuinka voi ihminen paneutua sellaiseen tilaan?
— Riittää, hyvä herra, virkkoi valkopukuinen, joka oli tavallista rusottavampi ja sangen kiihtynyt… Riittää, koska sanotte minua rakastavanne; riittää… älkää pakottako minua katumaan…
Hän näytti säikähtyneeltä ja lopen väsyneeltä.
Minut nähtyään herrasmies nousi nopeasti, ja luulenpa, että hän olisi ensi hetkessä halunnut heittää minut ulos ikkunasta. Mutta sen sijaan, että olisi minua torunut, kuten saatoin odottaa, sieppasi valkopukuinen minut syliinsä nimittäen minua kultasekseen.
Vietyään minut leposohvalle hän itkeskeli pitkän aikaa, poski vasten minun poskeani. Me olimme kahden kesken. Lohduttaakseni häntä sanoin hänelle, että partaniekka herra oli paha mies ja ettei hänen nyt tarvitsisi surra, jos olisi jäänyt minun seuraani, kuten olimme sopineet. Mutta olipa miten hyvänsä, minusta tuntui, että isot ihmiset olivat toisinaan kovin hassunkurisia.